"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?"
Pentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ei ole kirje minun", hän sanoi.
— Ei ole?
— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.
— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan raivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja heilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!
— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa oli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole kirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.
— Ja millä voit sen todistaa?
— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.
— Se ei ole mikään todistus.
— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen kellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä maalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi huomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että sitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva oli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko väittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet olisin pettänyt?