"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla", ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen elämän juoksu."
Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä. "Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten, "olen ollut niin — kovin sairaana."
NELJÄS LUKU.
Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.
Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.
Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.
Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka kaikki toistamiseen kärsimään.
Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan vaikuttaneet.
Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi, hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui, mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta — tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin. Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.
* * * * *