Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta, ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan. Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.
Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin, ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.
Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin. Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä. Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä tuntikausia Radzim’in ympäristössä.
Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja, lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia, väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin. Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen, kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta. Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä, juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään. Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.
Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio, käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut osaa.
[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa. Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]
Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet, sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma, joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.
Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa noudattaakseni.
Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.
Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin. Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa. Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin "voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni siellä oli ja eli.