Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.
Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei enää ollut asettaan uudestaan ladata.
Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.
Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli haavoittunut.
Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.
Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten, rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.
Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä Nola loikoi vieressämme.
"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."
Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.
— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.