— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin maininneet.
— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.
— Asuu Kairossa?
— Asuu.
Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin myöhästyneinä — saapuivat paikalle.
Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli joutunut.
Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.
Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia, hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme. Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli silmänräpäykseksi torjuttu.
Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.
* * * * *