Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin. Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.
Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin kirkkaan puhtaat puhallukset.
Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.
Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna mukanaan.
Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.
Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa — pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.
Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa", hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"
Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.
Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut oikeassa.