Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.
Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven suuhun.
Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.
Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas, heikkouttaan vapiseva ukko.
Pettivätkö näköaistimme?
Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä, minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.
Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen Ceylonista paennut".
Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli — Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?
"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin anteeksiantoa… ja sentähden — karkasin… En tahtonut… kuol'… kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me… ja Darja? Elävätkö he vielä?"
Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.