"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"
Vastasin myöntävästi.
"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille", jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt. Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan nöyrästi rukoillen… rikoksiani… anteeksi. Ruumiini ja sieluni voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria myöden kalvaneet, ja jo… jo on loppuni lähenemässä. En valehtele. — Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies, joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi, olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi… Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani… Ceylon'iin lähdin ylpeänä, uhkamielisenä… tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni. Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä S——n. Hän huomasi synkän mielialani… ja puhui minulle kristinopista. Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä vapahtaaksensa… Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä… Ensi kerran minulle… saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta… Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos uskoisin… Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä ja autuus… Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta… tuhlaajapojasta… Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun… Minäkin… oli tuhlaajapoika, joka… tarvitsin sovintoa… Tästä hetkestä oli… elämässäni tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan tavoin hartioillani… En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset, päivien tuskat… raihnauttivat… ruumiini… Teitäkin vastaan… olin kovasti rikkonut… Sentähden omantuntoni… ajamana… olen kulkenut… tänne saakka. Vankilan muurit… eivät ole voineet… pidättää minua. Mikä… vast', vastaus… vastaus… teillä on annettavana… kurjalle?"
Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä olevia.
Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"
Nyökäytimme liikutettuina päätämme.
Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"
Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.
Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.
Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.