Sanotaan, että fysikaalisen tutkimuksen tulee rajoittua aistimustemme erittelyyn. Mutta ensinnäkin, moni seikka, mikä täyskasvuisen tajunnassa esiintyy aistimuksena, ei lapsen tai opereeratun, näkeväksi tulleen sokeana syntyneen tajunnassa sitä ole. Tällainen ihminen ei esim. osaa eroittaa suurta pesuvatia, jonka geometrinen muoto on sama kuin pienen teevadin, jälkimäisestä silloin kuin nämä asetetaan sellaiseen erilaiseen etäisyyteen hänen silmistään, että niiden verkkokalvonkuvat ovat yhtä suuret. On osoitettu, että lapset joskus vielä kouluiässäkin luulevat, että opettajan mustalle taululle piirtämät jättiläiskirjaimet ovat yhtä pieniä kuin ne mitä he piirtävät omiin vihkoihinsa, koska molempien verkkokalvonkuvat on suunnilleen yhtä suuret. Kummassakaan tapauksessa ei vielä ole kehittynyt se kokemuksen synnyttämä, koneellisesti toimiva psykofysiologinen mekanismi, jonka vaikutuksesta me näemme esineet toisin kuin meidän verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä, emme siis näe esim. ihmistä kahta kertaa pienempänä, kun hän kahden metrin päästä astuu neljän metrin päähän, vaan näemme kaikki esineet, niinkauan kuin pienemmät etäisyydet ovat kysymyksessä, suunnilleen siinä koossa mikä niiden kuvilla on kun ne ovat likellä meitä. Ja vielä senkin jälkeen kuin puheenalainen psykofysiologinen mekanismi ei enää jaksa taistella etääntyvän esineen yhä pienenevää verkkokalvonkuvaa vastaan, se pakoittaa meidät ajattelemaan esineet pysyvästi siinä koossa mikä niillä on likellä ollessaan. Olisi valtava erehdys luulla, että me joidenkin filosofisten motiivien perusteella uskomme esineiden konstanttiin kokoon, niin että silmämme lopulta rupeavat ne sellaisina näkemäänkin. _V. Köhler_in maailmansodan aikana tekemät kokeet osoittavat sitovasti, että simpanssit, jopa linnutkin näkevät esineet tällä tavalla, ja niillä ei toki sentään ole filosofiaa. Ilmeisesti on asia niin, että ne näkövaikutelmat, mitä me saamme esineistä niiden likellä ollessa, ovat biologisesti niin paljon arvokkaammat, että ne ehdottomasti vallitsevat keskushermostoamme, sekä havaintojamme että ajatteluamme, ja että me aina niiden välityksellä appersipeeraamme esineitä näiden ollessa kauempana. Se arvostus siis, jonka perusteella me pidämme esineiden »todellisena» pysyvänä kokona sitä, missä me näemme ne likellä ollessaan, on puhtaasti biologinen perusteiltaan. Puheenalaisen psykofysiologisen mekanismin kautta näet maailman havaintokuvasta, sellaisena kuin tämä alkuperäisesti, lapsilla ja opereeratuilla sokeana syntyneillä esiintyy, eliminoituu pois valtava määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia, nimittäin suuri osa niistä muutoksista, jotka aiheutuvat esineiden vaihtelevasta etäisyydestä ja näkösuunnasta meihin nähden.
Me emme siis käsitä maailmaa läheskään alkuperäisten aistimustemme mukaisesti, vaan tajunnassamme toimivat mekanismit muokkaavat näitä väkevällä kädellä. Kuinka pitäisi siis aistimustemme sellaisinaan olla pyhiä luonnontutkijalle, fyysikolle, kun oma tajuntamme ei niitä pyhinä pidä, vaan kohtelee niitä niin kuin korkeammat tarkoitusperät vaativat?
Toinen esimerkki. Aina kun näköaistimme toimii, on tajunnassamme havaintona annettuna osa avaruutta. Mutta meillä on suorastaan fysiologinen pakko näkemämme avaruuden lisäksi ajatella olevaksi joka suuntaan ulottuvaa euklidista avaruutta siinä sijaitsevine esineineen. Takanani olevien esineiden olemassaolosta, joita en näe, olen yhtä intensiivisesti vakuutettu kuin niiden, jotka tällä hetkellä havaitsen. Tällä tavoin, taaskin koneellisen ajatuspakon vaikutuksesta, olemassaolon fysikaalinen käsite tulee kokonaan riippumattomaksi havainnossa, tajunnassa esiintymisestä. Että tässä tosiaan on kysymys koneellisesta ajatuspakosta eikä mistään loogillisesti perustelluista arvostelmista, käy ilmi siitä, että tämä sama maailmankäsitys esiintyy kaikkein alhaisimmallakin tasolla olevilla ihmisillä, jopa ilmeisesti eläimilläkin. Tässäkin biologisesti syntyneet psykofysiologiset mekanismit vaikuttavat samaan suuntaan, kuin aikaisemmassa tapauksessa: jos me pysähtyisimme olemassaolon psykologisen käsitteen kannalle, jolloin olemassaolo merkitsee samaa kuin tajunnassa esiintyminen, sisältyisi havainnolliseen maailmankuvaamme ääretön määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia: niinpiankuin esim. sulkisimme silmämme, häviäisi suurin osa maailmaa, syntyäkseen heti taas samanlaisena uudelleen, kun ne avaamme. Kun sensijaan olemassaolon käsite saa fysikaalisen merkityksen, kun se tarkoittaa kuulumista tajuamisestamme riippumattomaan kausaaliyhteyteen, jäävät havainnolliseen maailmankuvaamme vain ne muutokset, jotka tässä riippumattomassa kausaaliyhteydessä itsessään tapahtuvat.
Tämä aistitoiminnastamme niin suuresti riippumaton, sitä niin vahvasti muokkaava havainnollinen maailmankuva on, niin sanoimme, puhtaasti biologisella tavalla syntynyt, sen pohjalla ei suinkaan ole mitään loogillista harkintaa siitä, minkälainen maailma todellisuudessa on. Kuinka on siis käsitettävä, että tämä biologinen muodostuma kelpaa myöskin tieteellisen, objektiiviseen pätevyyteen pyrkivän ajattelun pohjaksi? Sillä tosiasia on, että tämä luonnollinen maailmankuva säilyy myös tieteellisessä ajattelussa. Tähän on vastattava seuraavasti:
»Tosiolevaisen» kausaaliyhteydestä, joka on havaintojemme pohjana ja »ilmenee» näissä, tavoittaa aistitoimintamme pienen sirpaleen, jonka se pukee ominaiseen muotoonsa—samalla tavoin kuin silmiemme verkkokalvo fysiikan postuleeraamien valo- ja lämpöaaltojen kaikkiaan yli 11 oktaavista tavoittaa yhden, joka esiintyy värien sarjana punaisesta violettiin. Mutta tämän tajuntaamme lankeavan sirpaleen kummallakin puolella jatkuu »tosiolevaisen» kausaaliyhteyttä, jota me luonnollisesti voimme ajatella vain käyttämällä aistimustemme meille tarjoamaa materiaalia. Se virhe, jonka me tämän kautta teemme, kun näet tajunnansisältöjemme välityksellä ajattelemme sellaista mikä ei tajuntaamme lankea, esim. atomeja, valoeetteriä j.n.e. on biologisesti kokonaan merkityksetön, koska meidän tämän, vaikkakin tietyllä tavalla virheellisen ajattelun kautta onnistuu vallita kausaaliyhteyksiä sikäli kuin nämä esiintyvät tajunnassamme; ja filosofisesti taas on tämä ajattelu puolustettavissa senkautta, että meidän luonnontieteelliset käsitteemme ovat, vaikkakin vain symboolisia, kuitenkin »tosiolevaisen» objektiivisen kausaaliyhteyden merkkejä. Ja tätä ne ovat tietysti verrattomasti enemmän silloin, kun ne mahdollisimman suuressa määrässä vapautetaan sanan ahtaimmassa merkityksessä subjektiivisista aineksistaan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea ne alkuperäisessä havaintokuvassa esiintyvät muutokset, joita aikaisemmin puheenaolleet psykofysiologiset mekanismit tarmokkaasti pyrkivät eliminoimaan pois: niihin kuuluvat edelleen kaikki aistikvaliteetit, värit, maut jne, jotka fysikaalinen tutkimus pitää subjektiivisina, tässä ainoastaan jatkaen samaa uraa, jonka luonto jo itse on aloittanut. Siitä huolimatta fysikaalinen maailmankuva luonnollisesti yhä edelleen on tietyssä merkityksessä subjektiivinen, sikäli kuin meillä ei ole mitään todisteita siitä, että »tosiolevainen» esiintyy avaruuden, euklidisen tai epäeuklidisen, muodossa.
Edellisen kautta ehkä on tullut selvitetyksi se sekä psykologinen että filosofinen virheellisyys, joka on fenomenologisen fysiikan pohjalla. Tämän jälkeen voimme siirtyä varsinaiseen tehtäväämme…
2. … Että relativiteettiteorian perustaja ja tärkein kehittäjä Einstein on peruskatsomukseltaan fenomenologisen fysiikan kannalla, käy ymmärrettäväksi, kun ottaa huomioon että hän aatteissaan on Ernst Machin oppilas. Hänen gravitatsioniteoriansa lähtökohtana on painon ja jatkuvaisuuden, inertian, identtisyyden suuri aate, jonka Mach on kaiketi ensimäisenä esittänyt niissä huomautuksissa, joita hän historiallisessa mekaniikassaan teki Newtonin gravitatsioniteorian johdosta. Mutta Einstein on suoranaisestikin ilmaissut fenomenologisen käsitystapansa. Alussa kuuluisaa teostaan »Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie» (§ 2) hän esittää, mitenkä hänen aikaisempi »erikoinen» relativiteettiteoriansa (»die spezielle Relativitätstheorie») tietoteoreettisista syistä on epätyydyttävä, ja huomauttaa, että meidän kausaliteettivaatimuksemme tulee tyydytetyksi vain silloin, kun fysikaalisesti vaikuttavina syinä esitetään havaittavissa olevia kokemuksen tosiseikkoja (»beobachtbare Erfahrungstatsachen»). Kaikkein selvimmin Einsteinin fenomenologinen kanta käy ilmi hänen esitystavastaan, siitä, millä tavalla hän kehittelee relativiteettiprinsiippiänsä…
3. … _Einstein_in oppien oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että koska relativiteettiteoria myöskin elektromagneettisiin ilmiöihin nähden on ainakin näennäisesti pätevä, on _Lorentz_in opin matemaattinen ilmaisu vallan sama kuin _Einstein_in. Vallan samat kaavat ovat kummassakin pätevät. Ja m.m. juuri _Lorentz_in tunnustuksen mukaan on _Einstein_illä suuria ansioita relativiteettiprinsiipin matemaattiseen kehittelyyn nähden. Huomataan siis se merkittävä seikka, että vaikka _Einstein_in relativiteettiopin tietoteoreettiset edellytykset ja materiaalinen sisällys osoittautuisivatkin kestämättömiksi, ei senkautta ole tehty tyhjäksi sen matemaattista merkitystä.
Newton, kuten tunnettu, oletti absoluuttisen avaruuden ja ajan, absoluuttisen paikan ja liikkeen. Kuten m.m. Mach ja Poincaré ovat sitovasti osoittaneet, ovat nämä käsitteet mahdottomia; todellisuudessa ne ovat tyypillisiä »idola tribus», kuten Bacon lausui, luonnollisella tavalla syntyneitä ennakkoluuloja. Jokainen paikka ja jokainen liike edellyttää koordinaattijärjestelmää, jonka suhteen ne määrätään; ilman sellaista ne ovat tyhjiä sanoja. Jos avaruus olisi sanan ankarassa merkityksessä tyhjä, ja siinä olisi vain yksi kappale, voitaisiin aivan yhtä hyvällä oikeudella väittää, että tämä kappale pysyy hiljaa paikallaan tai että se kiitää hirvittävällä nopeudella eteenpäin—näiden väitteiden välillä ei olisi mitään reaalista eroa. Newton uskoi, että absoluuttisen avaruuden ja liikkeen olemassaolo voitiin näyttää toteen keskipakois- eli sentrifugaalivoimien kautta. Jos tyhjässä avaruudessa olisi vain yksi kappale, niin uskoi Newton, että voitaisiin osoittaa sen kiertävän akselinsa ympäri, jos huomattaisiin sen litistyneen navoiltaan, kuten esim. maapallo keskipakoisvoimien vaikutuksesta on tehnyt. Todellisuudessa on asianlaita niin, että kuten kaiketi Mach ensimäisenä on huomauttanut, puheenalaisessa tapauksessa—jos avaruudessa olisi vain yksi kappale—todennäköisesti ei esiintyisi keskipakoisvoimia, koska jatkuvaisuus eli inertia, jonka ilmauksia nämä voimat ovat, epäilemättä johtuu toisten taivaankappalten vaikutuksesta.
Mutta siitä avaruuden ja ajan, paikan ja liikkeen suhteellisuudesta, mikä jo niiden käsitteeseen sisältyy, ei tietenkään seuraa, että voitaisiin puhua vain painollisten kappalten keskinäisestä liikkeestä. Koska avaruuden täyttää elektromagneettisten kenttien substraatti, joka on fysikaalinen realiteetti, nimitettäköön sitä sitten »eetteriksi» tai miksi tahansa muuksi, niin täytyy voida järjellisesti puhua myöskin painollisten kappalten liikkeestä tämän substraatin suhteen. Niinpiankuin tämä myönnetään, ei myöskään _Einstein_in radikaalista relativismia ajan ja avaruuden suhteen enää voitane pitää pystyssä; ei voitane silloin enää _Einstein_in tavoin esim. väittää, että jokaisella taivaankappaleella on oma yksityinen aikansa, jonka ei tarvitse olla sama kuin muiden. Niin pitkälle kuin »eetteriä» ulottuu on myöskin aika yksi ja sama.