Ainakin näyttää logiikka olevan sellainen filosofisen tutkimuksen haara, jonka tuloksilla on positiivisillekin tieteille merkitystä ja arvovaltaa, kumminkin sikäli kuin nämä tulokset tosiaan ovat pysyviä. Valitettavasti ne eivät sitä suinkaan aina ole. Niinpä saattaa vahvasti epäillä, olisiko luonnontutkimuksella mitään hyötyä siitä, jos se koettaisi puristaa sisällyksensä esim. Millin logiikan neljän induktsionimetodin kaavoihin.
Jos jo logiikkaan nähden on puheenalaisessa suhteessa epäilyksiä, niin sitä enemmän varsinaisiin materiaalisiin filosofisiin aatteisiin nähden. Valaisevan esimerkin tarjoaa vastakohta Descartes-Newton. Edellinen lähti eräistä apriorisista käsitteistä, joista fysikaalinen maailmankuva oli dedusoitava. Nämä käsitteet sallivat luonnossa olettaa vain kosketusvoimia, mutta ei kaukovoimia: Newton lähti kokemuksesta, ja luonnontieteellisen tietämyksen silloinen kanta pakoitti häntä olettamaan gravitatsioniteoriansa pohjaksi kaukovoimia—huolimatta filosofisen maailman äänekkäästä vakuutuksesta, että kaukovoimien käsite oli järjetön. Puoleksitoista vuosisadaksi saatiin tästä käsitteestä hedelmällinen pohja eräille matemaattisen luonnontutkimuksen tärkeimmistä aloista.
Mutta on vielä kolmas ryhmä filosofisia näkökohtia, joihin yksityistieteissä voidaan vedota. Juuri nykypäivinä ei tarvitse lukea pitkältäkään luonnontutkijain omia esityksiä jostain vähänkin periaatteellisemmasta kysymyksestä, ennenkuin kohtaa sanan tietoteoria, ennenkuin huomaa vedottavan »tietoteoreettisiin motiiveihin». Monien nykyajan luonnontutkija-filosofien taholta tietoteoriaa nähtävästi toivotaan liittolaiseksi ja esitetään auktoriteetiksi, joka puolestaan tukisi eräitä uudenaikaisen fysikaalisen tutkimuksen pyrintöjä. Tällainen tarjous on filosofeille suuri kunnia; mitenkä on siihen suhtauduttava?
Uudenajan tietoteoreettisen ajattelun lopputuloshan näyttää olevan, että kaikki tietomme kohdistuu n.s. ilmiöihin ja ettemme me n.s. tosiolevaisesta tiedä mitään. Sittenkuin uudenajan alun suurissa luonnontutkijoissa ensin oli vakaantunut käsitys aistikvaliteettien subjektiivisuudesta[175], johti filosofinen kritiikki lopulta siihen, että myöskin havaintoesineittemme kvantitatiiviset määreet, jotka pohjautuvat avaruuden ja ajan käsitteisiin, ovat katsottavat tietyssä merkityksessä subjektiivisiksi. On olemassa lukemattomia toisistaan eristettyjä tajuntoja; näissä esiintyy ulkomaailman havaintokuvia, joiden välillä vallitsee erinomaisen pitkälle menevä vastaavaisuus ja yhdenmukaisuus; jollemme siis tahdo uskoa fantastiseen »harmonia praestabilita'an», ennaltasäädettyyn sopusointuun, täytyy meidän olettaa, että näissä eri tajunnoissa »ilmenee» yksi ja sama niistä riippumaton olevaisuus. Täten johdutaan puhumaan »ilmiöistä» ja »tosiolevaisesta»; näitä nimityksiä vastaan ei ymmärtääkseni ole mitään muistuttamista, jos vain vältetään näihin perinnäisiin käsitteisiin sisältyvä kokonaan epäoikeutettu arvostus, jonka perustuksella tajuntojen piiriin lankeavaa osaa olevaisuudesta pidetään ikäänkuin heikommin olemassaolevana, ikäänkuin kuvamaisena, verrattuna substansiaalisempaan n.s. tosiolevaiseen. Koska emme jälkimäisestä tiedä mitään, ei ole mitään perustetta myöskään tähän arvostukseen.
Kant, kuten tunnettu, väitti, että avaruuden käsitteellä ei ole »transcendentaalista realiteettiä». Olkoon Kantin laita muuten kuinka hyvänsä, se täytynee myöntää, ettei ole eikä voikaan olla olemassa mitään todisteita siitä, että eri tajuntojen ulkopuolelle lankeava yhteinen n.s. tosiolevaisuus osaksi tai kokonaan esiintyisi avaruuden muodossa. Sen verran näyttää varmalta, että havaintomaailmamme kvantitatiivisia suhteita täytyy »tosiolevaisessa» vastata niinikään kvantitatiivisten eikä kvalitatiivisten suhteitten—tämän väitteen todistaminen veisi tässä liika pitkälle—, mutta olioiden kvantitatiiviset suhteet voivat ilmeisesti esiintyä lukemattomissa muissakin kuin vain euklidisen tai epäeuklidisen avaruuden suhteissa.
Tämän tietoteoreettisen kritiikin päätuloksen täytyy luonnollisesti tulla luonnontutkimuksellekin jossain määrin aktuelliksi. Tietoteorialle täytynee myöntää oikeutus eräissä yksityistieteitten alalla esiintyvissä kriitillisissä tapauksissa harjoittaa loogillista kontrollia. Kun esim. fysiologi väittää—kuten meillä äskettäin on auktoritatiiviselta taholta tapahtunut—, että fysiologialla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, millä tavoin keskushermoston aineelliset prosessit voivat antaa aihetta tietoisiin aistimuksiin, täytyy tietoteorian siihen huomauttaa, että kysymys on väärin asetettu ja ettei fysiologia tule tätä aavistusta koskaan saamaankaan, koska me keskushermoston aineellisista prosesseista tiedämme vain senkautta että meillä on aistimuksia.
Mutta voiko tietoteoreettisilla näkökohdilla luonnontutkimuksessa olla muuta tehtävää kuin tämä kielteinen, tämä muistuttelu tietomme rajoituksesta ja varoittelu valhekysymyksistä? Huomattava osa nykyajan luonnontutkijafilosofeja vastaa tähän kysymykseen myöntävästi; he katsovat tietoteoreettisten näkökohtien tarjoavan heille positiivista ohjelmaa. Tällöin he ajattelevat seuraavasti.
Koska me emme tajuntamme ulkopuolelle lankeavasta olevaisesta tiedä mitään, ei luonnontutkimuksen esineenä saata olla muu kuin »ilmiöt» eli, psykologista nimitystä käyttäen, meidän aistimuksemme. Näiden aistimusten perusteella tutkimus tosin olettaa koko joukon kaiken mahdollisen havainnon ulkopuolelle lankeavia olioita, atomit, valoeetterin, jne, mutta koska ei ole mitään perusteita oletukseen, että näitä käsitteitä tajunnan ulkopuolella olevassa »tosiolevaisessa» vastaisi mikään niidenkaltainen realiteetti, ja koska ne toisaalta eivät ilmaise mitään havaittavaa, ei niitä vastaa mikään realiteetti ensinkään; ne ovat apukäsitteitä, fiktsioneja, kuvia, jotka ennemmin tai myöhemmin paljastavat ontuvaisuutensa; niiden asemasta »järkevä fysikaalinen tutkimus johtaa aistimusten erittelyyn»; tätä ohjelmaa ajoi varsinkin filosofi ja fyysikko Ernst Mach loistavissa kirjoissaan viime vuosisadan viime vuosikymmeninä ja tämän vuosisadan alussa. Ehdottomasti on myönnettävä, että tämä hänen edustamansa fenomenologinen fysiikka, kuten seuraavassa tahdon hänen ajatussuuntaansa nimittää, vuosisadan vaihteessa vallitsi luonnontieteellistä ajattelua; tarvitsee vain palauttaa mieliin _Wilhelm Ostwald_in nimi samoinkuin toisaalta _Ludvig Bolzmann_in, joka itsemurhansa kautta osoitti taistelun vallitsevaa ajansuuntaa vastaan toivottomaksi.
Nykyisin ovat, kuten tunnettu, olosuhteet kokonaan muuttuneet. Loistavasti on osoittautunut oikeaksi _Max Planck_in sana, että fysikaaliskemiallinen tutkimus ei ilman atomiteoriaa pääse askeltakaan eteenpäin. Viime vuosikymmenien suuret voitot näillä aloilla—joukossa huimaavimpia huippuja, mitä tuo uhkarohkea vuorikiipeejä, ihmisjärki, koskaan on saavuttanut—ovat jo johtaneet tutkimuksen atomien sisäiseen monimutkaiseen rakenteeseen, ja toisaalta taas fysikaalisen kokeilutekniikan satumainen kehitys on tuonut atomit melkein silmiemme näköpiiriin; muistutan mieliin esim. _Wilson_in kokeita, joissa kaasuionit, jotka vesihöyryssä toimivat tiivistyskeskuksina, muodostivat höyryyn valokuvauslevyllä näkyvän radan.
Jo tämä tieteen oma kehitys osoittaa, että siinä näennäisesti niin loogillisessa päättelyssä, johon fenomenologinen fysiikka perustaa väitteensä, täytyy olla jokin virhe. Tämän virheen esilletuominen on myöskin luonnontutkimuksen kannalta yhäkin aktuellia, sillä joskin fenomenologinen fysiikka atomiteoriaan nähden on saanut luopua väitteistään, vallitsee se silti toisia fysikaalisen tutkimuksen aloja; nähdäkseni siihen perustuu, kuten seuraavassa tulee osoitettavaksi, myöskin Einsteinin relativiteettiteoria.