Näyttäytyy siis, että relativiteettiteoria oppositsionissaan Newtonin kestämätöntä metafyysillistä avaruuden-käsitystä vastaan on mennyt toiseen äärimäisyyteen. Se esiintyy siinä suhteessa uudenaikaisten fenomenalististen tendenssien tyypillisenä ilmauksena, ja sellaisena se aina tulee olemaan filosofisesti erinomaisen mielenkiintoinen.

(Aika 14, 269-285)

* * * * *

FILOSOFIAN OPETUKSESTA JA OPINNOISTA (1921)

Filosofia, useimpien tieteiden yhteinen emo, josta nämä historiallisen kehityksen kuluessa ovat irtaantuneet, läpikäy taas juuri meidän aikamme yhtä tyypillisistä murroskausistaan: sen rakkain helmalapsi ja kuopus, psykologia, sielunelämän tiede, yrittää nyt lopullisesti katkaista elimellisen siteen emoonsa ja tarmokkaasti vaatii itselleen tieteiden tasavallassa omaa riippumatonta alaa. Ulkoisessa suhteessa, psykologian akateemisessa asemassa, tämä ilmenee siten, että mainittu tiede yhä useammissa yliopistoissa on saanut oman edustajan. Asian välttämätön kehitys on johtava siihen, että niin tulee vähitellen olemaan laita kaikkialla. Sikäli kuin psykologia yhä suuremmassa määrässä muuttuu puhtaasti kokeelliseksi tutkimukseksi—samoinkuin muiden biologisten tieteitten on käynyt— tulee jo tutkimustyön teknillisen puolen täydellinen vallitseminen, muusta puhumattakaan, olemaan niin voimia vaativa tehtävä, että tämä ala vaatii miehensä kokonaan.

Mutta asian kehitys ei vielä läheskään ole saavuttanut loppumääräänsä. Saksassa esim. ei, mikäli tiedän, vielä ole ainoatakaan psykologian professoria, mutta sensijaan suuri osa, ehkä jo lähimain puolet filosofian oppituoleista on täytetty kokeellispsykologisen tutkimuksen miehillä. Kymmenisen vuotta sitten, jolloin m.m. entinen Kantin oppituoli Königsbergissä täytettiin tällaisella henkilöllä, virisi tästä asiasta Saksan filosofien leirissä ankara kiista, mutta se ei vielä johtanut luonnolliseen ratkaisuun, itsenäisen psykologian oppituolin perustamiseen; sietää mainita, että täydellistä pesäeroa vastustettiin myöskin eksperimentaalipsykologien (m.m. Wundtin) taholta.

Saksassa ja niin myös meillä sisältää näin ollen filosofian opetus ja opiskelu myöskin psykologian. Luonnollisesti on viimemainittuun aineeseen nähden pyrittävä täysin uudenaikaiselle kannalle ja siis opetettava ja opiskeltava kokeellista psykologiaa. Tämä vaatii hankkimaan tarpeelliset kojeet ja muut välineet, mutta jos toistaiseksi tyydytään vain kaikkein välttämättömimpään, tulevat kustannukset olemaan vähäpätöisiä niihin verraten, mitä useimmat fyysis-matemaattiset aineet aiheuttavat.

Sovelletun psykologian merkitys eräiden toisten hengentieteiden, varsinkin kasvatusopin, perustana on tunnettu. Paraikaa suorittaa tämä tutkimus puhtaasti käytännöllisenkin elämän alalla uraauurtavaa valloitusta psykotekniikan nimellä. Omasta mielestäni paljon mieltäkiinnittävämpi on kuitenkin tämän tutkimuksen puhtaasti teoreettinen puoli. Ei ole mitään epäilystä, että luonnontieteellisesti orienteeratun psykologian tietä vähitellen, askel askeleelta tapahtuvan etenemisen kautta, saadaan yksityiskohtainen, täsmällinen, täysin objektiivinen tieto siitä, mitenkä ainakin yksinkertaisemmat sielunelämän toiminnot tapahtuvat. Todellisuudessa tämä merkitsee tunkeutumista tuntemattomaan maailmaan, jossa perinnäiset teoriat osoittautuvat vallan avuttomiksi oppaiksi. Keskushermoston toiminnot ja niistä riippuvainen sielunelämä osoittautuvat pohjaan saakka pyrkivän erittelyn valossa ihmeteltäväksi ilmiökudokseksi, jonka monimutkaisuus on silmänkantamaton. Onko mikään ala omansa paremmin kasvattamaan tositieteellistä kriitillistä mieltä kuin tällainen, jossa tutkija ja opiskelija ikäänkuin järjestelmällisesti totutetaan pois ennenaikaisesta, tosiseikoille väkivaltaa tekevästä, kypsymättömälle älynlaadulle luonteenomaisesta teoretisoimisesta, ja jossa pelkästään kyky osata nähdä asiat niinkuin ne ovat on vuosien työllä vaivoin saavutettu taito?

Psykologia on epäilemättä se filosofisen tutkimuksen haara, jolla tutkija voi tehdä menestyksellisintä työtä, varmimmin saavuttaa tuloksia, joilla on yleisinhimillisen tieteen kannalta pysyvä merkitys. Mutta silti ei ole yhtään sanottu, että psykologian pitää akateemisessa opetuksessa päästä etuoikeutettuun asemaan muiden filosofisten harrastusten rinnalla. Päinvastoin saattaa olla niin, että akateemisen opetuksen ja opiskelun kokonaisuuteen katsoen toiset filosofian alat ovat merkitsevämpiä. Saattaa väittää esim. että se filosofinen tutkimus, jonka esineenä on itse tieteellinen ajattelu, tieteellisen maailmankäsityksen edellytykset ja olemus, siis tieto-oppi ja logiikka, käsittelevät paljon laajakantoisempia kysymyksiä kuin mihinkä psykologia koskaan pääsee. Joka tapauksessa tällainen tutkimus ja opiskelu paremmin ilmaisee sen oikeutetun pyrkimyksen kokonaisuuteen, synteesiin, joka perinnäisesti liittyy filosofian nimeen. Samalla voidaan viitata siihen, että nykyaikainen luonnontutkimus valtavissa saavutuksissaan—huomautan varsinkin relativiteettiteoriasta—suorastaan sisältää mitä mieltäkiinnittävimpiä tieto-opillisia kysymyksiä, joihin syventyminen, edellyttäen että se tapahtuu tarpeellisella kriitillisyydellä ja asiantuntemuksella, tarjoaa tilaisuuden mitä parhaaseen loogilliseen koulutukseen ja saattaa johtaa yhtä suuremmoisiin kuin innostuttaviin kokonaisnäköaloihin yli inhimillisen ajatustyön äärettömien vainioiden.

Ja vihdoin on mainittava filosofisen ajattelun historiallinen kehitys. Filosofisten järjestelmien aika on ollut ja mennyt, se on vakaumukseni, jota ei muuta se tosiseikka, että niitä joka vuosi syntyy uusia. Ainoa »filosofinen järjestelmä», jonka vakavuus ja kestävyys on ehdoton, on itse tieteiden kokonaisuus, tuo valtava rakennus, jonka lukemattomat sukupolvet ovat, kuin jonkun henkisen Kölnin tuomiokirkon pystyttäneet. Mutta psykologisina ja historiallisina ilmiöinä ovat filosofiset järjestelmät mitä mielenkiintoisinta tutkittavaa; ne täytyy vaan nähdä oikeassa historiallisessa ja psykologisessa ympäristössään. Heikommat ja hetkellisemmät tällaisista järjestelmistä eivät tosin liene paljon muuta kuin eräänlaista ajatuksen lapsentautia, mutta huomattavimmissa niistä tulee merkitsevällä tavalla ilmi kokonaisten aikakausien henkinen ilmapiiri ja niiden ominaiset uudet aatteet tieteen ja muun hengenelämän aloilla. Henkisen elämän kehitys tapahtuu heilahduksissa ja filosofisilla järjestelmillä on asemansa näiden heilurien ulommaisessa päässä; senvuoksi ovat heilahdukset filosofiassa suurimmat. Jos eristetään nämä järjestelmät ja tarkastellaan niitä vain niiden perättäisessä seuraannossa, ottamatta huomioon niiden luontaista kasvupohjaa, syntyy eriskummainen irvikuva ihmishengen älyllisestä kehityksestä, kuva joka näyttää vain jatkuvia, toinen toistaan kaatavia erehdyksiä. Todellisuudessahan on, kuten tieteen historia osoittaa, tämä kehitys täysin jatkuva, orgaaninen kasvu. Mutta filosofisia järjestelmiä arvostelemme vallan toisin, niinpian kuin näemme ne luontaisissa yhteyksissään, kun näemme esim. mitenkä eräissä Leibnizin filosofian oleellisissa puolissa tulee eräänlaiseen äärimmäisyyteen kehitettynä ilmi hänen keksimänsä differentiaalilaskun aate—suurimpia ihmisjärjen saavutuksia ja paljon yläpuolella kaikkea hänen metafysiikkaansa—mitenkä Kant olellisesti on Newtonin luonnontutkimuksen filosofi tai Bergson nykyajan antidarwinistisen biologian. Juuri viimemainittu nimi tarjoaa erikoisen valaisevan tapauksen: se positiivisen tieteen, tosiseikkojen ja niitä tulkitsevien teoriojen alalla tapahtunut siirrähdys, mitä filosofiassa vastaa heilahdus naturalistisesta darwinismin filosofista Spenceristä mystikko Bergsoniin, on itse asiassa, korkeammalta näkökannalta katsoen, toisarvoinen, se oli tieteen luonnollista orgaanista kehitystä. Mutta sillä välin oli ajan tuuli kääntynyt ja puhalsi aivan uusilta ilmanrannoilta—ja sen mukana filosofia.