W. Roux on seuraavaan keskitettyyn lauselmaan kerännyt darwinismin essenssin:
»Vanhastaan on moni vielä taipuvainen pitämään jonakin ihmeellisenä prosessia, joka tapahtuu »osassa», mutta vaikuttaa enemmän tai vähemmän monimutkaisen »kokonaisuuden» hyödyksi, s.o. säilymiseksi. Tämä kokonaisuuden säilyminen ei kuitenkaan suinkaan ole osien »tarkoituksena». Osat elävät vain omaksi hyväkseen, ja se, että tämän kautta tapahtuu jotakin kokonaisuuden säilymiseen nähden hyödyllistä, saattaa johtua pelkästään siitä, että vain tällaiset ominaisuudet ovat voineet »säilyä» ja senvuoksi ovat jääneet jälelle; kun sensijaan ne miljooneja kertoja lukuisammin esiintyneet osien ominaisuudet, jotka eivät kokonaisuutta hyödyttäneet, ovat kokonaisuudelta ja tämän kautta itseltäänkin estäneet säilymisen mahdollisuuden… Täytyy aina muistaa, että ne tyypilliset elämänmuodot, jotka me nyt näemme, sisältävät maapallon koko kuluneen orgaanisen tapahtumisen kasaantuneet säilymiskykyiset ainekset. Kaikki prosessit, jotka eivät itsessään olleet säilymiskykyisiä, taikka jotka tästä sisäisestä kyvystään huolimatta eivät samalla olleet ulkoisissa olosuhteissa säilymiskykyisiä, ovat lakanneet; ja näistä me kohtaamme vain niiden entisen toiminnan jälkiä taikka ei edes niitäkään. Sensijaan kaikki, mitä miljoonien vuosien kuluessa ja tapahtumisen ikuisessa vaihtelussa sattumalta on säilymiskykyistä syntynyt, on kasaantunut, aivan samoin kuin pysyvästi arvokkaat kulttuurisaavutukset kerääntyvät merkityksettömien tyhjiinraukeavien suoritusten mittaamattomasta määrästä.»[125]
* * * * *
Tämän tutkimuksen johdannossa on huomautettu, mitenkä mekanismin ja vitalismin kiistan filosofinen merkitys on siinä, että senkautta biologian, mahdollisesti kaiken olevaisen alalla ratkaistaan kysymys, voidaanko maailma selittää yhden vaiko vasta useamman prinsiipin kautta. Tutkimuksemme nykyisessä kohdassa huomaamme, että jos mieli mekanistisen prinsiipin kelvata tällaiseksi maailman universaaliseksi selitysperusteeksi, täytyy siihen välttämättömästi yhdistää darwinismin prinsiippi[126] (semmoisena kuin esim. Roux on sen ylläolevassa lauselmassaan esittänyt). Tämän prinsiipin mukaan meidän täytyy olettaa orgaaninen tapahtuminen pohjaltaan yhtä epäteologiseksi kuin epäorgaaninen on; päinvastaisessa tapauksessa ei jälkimäisessä yksinvaltiaan mekanistisen kausaliteetin kautta voida selittää edellisen syntyä, s.o. maailmaan täytyy mekanistisen prinsiipin lisäksi tuoda jokin periaatteellisesti uusi tekijä.
On sanottu, että alhaisin eliö on monimutkaisempi kuin mikään ihmisen tekemä kone. Mikään kone ei voi luonnossa itsestään, sattumalta, syntyä. Kuinka ovat siis eliöt voineet tällä tavoin syntyä? Selityksen tähän antaa se seikka, että eliöt eroavat kaikista muista »koneista» senkautta, että niiden ainoana »tarkoituksena» on niiden oma säilyminen ja lisääntyminen. Saattaa siis sanoa, että jokaisen »koneen» »tarkoitus» on sen itsensä ulkopuolella, mutta jokaisen »eliön» »tarkoitus» piilee siinä itsessään. Kone ei siis voi syntyä itsestään, koska se edellyttää itsensä ulkopuolella vaikuttavan »tarkoituksen», mutta eliö voi syntyä itsestään, koska vaikuttava »tarkoitus» sisältyy siihen itseensä.
Tämä ei merkitse, että alhaisinkaan nykyään tavattava eliö syntyisi »itsestään». Yksisoluinen eläin sisältää jo, kuten on huomautettu, suuren määrän verrattoman tarkoituksenmukaisia regulatiomekanismeja; ei ole, kuten Jennings on osoittanut, mitään periaatteellista kvalitatiivista eroa sen ja korkeampien eläinten behaviour'in välillä. Yksisoluinen on siis jo suunnattoman pitkällä orgaanisen kehityksen sarjassa; se on ennemmin sen loppu- kuin sen alkupäässä. Tämän kehityksen lähtökohta täytyy etsiä verrattoman paljon yksinkertaisempien ilmiöiden piiristä; W. Roux on henkevissä spekulatioissaan[127] osoittanut, kuinka yksinkertainen liekki jo omistaa kaksi elämän perusominaisuutta, assimilatio- ja dissimilatio-kyvyt; myöskin liekki jo osaksi reguloi itsensä, sikäli kuin se lisää dissimilatiota assimilation lisääntyessä, jälkimäistä se sensijaan ei reguloi, jonka vuoksi jokainen liekki ennenpitkää tuhoaa itsensä. Liekki tarjoutuu kuitenkin yhdeksi elämän mahdollisista lähtökohdista. Jos elämää joskus saadaan keinotekoisesti syntymään, voi se tapahtua vain aste asteelta lisäämällä lähtökohdan tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, kunnes— epäilemättä äärettömän pitkällisen työn tuloksena—voitetaan elävän aineen perusominaisuudet.
* * * * *
Kuitenkin suuri osa nykyajan luonnontutkijoita—näiden joukossa monet niistä, jotka ovat tehneet tuloksellisinta empiiristä tutkimustyötä kehitysopin eksaktisten perusteiden alalla—on sitä mieltä, ettei darwinistinen prinsiippi todenteolla ratkaise puheenalaista biologista antinomiaa.
Nykyaikaisen perinnöllisyystutkimuksen Darwinin oppia vastaan kohdistaman kritiikin pääajatukset ovat yleisesti tunnetut. Kuuluisa tanskalainen W. Johannsen on keskittänyt tämän kritiikin tuloksen ponsilauseeseensa, jonka mukaan kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan Darwinin koko oppirakennukselta.[128] Darwin, kuten tunnettua, tahtoi selittää lajien synnyn. Hän turvautui tässä huojuvan muuntelun tosiseikkaan, siihen elollisessa luonnossa kaikkialla havaittavaan ilmiöön, että saman rodun eri yksilöt eivät koskaan ole vallan samanlaisia, vaan kaikkien ominaisuuksiensa puolesta huojuvat keskimitan kummallekin puolelle. Useimmat näistä muunteluista ovat teleologisesti arvottomia, mutta joukossa on joku arvokaskin ja tällainen tulee luonnossa vallitsevan tilanahtauden aiheuttamassa »olemassaolon taistelussa» suosituksi. Tällä tavoin umpimähkään syntyneistä, vähäpätöisistä parannuksista kasaantuvat eliöiden ihmeteltävät tarkoituksenmukaisuudet.
Tätä vastaan on kokeellinen perinnöllisyystutkimus[129] osoittanut, että valinta—yhtä vähän »luonnollinen» kuin keinotekoinen—ei pysty muuttamaan rotua hiuskarvankaan vertaa, jos nim. todellinen rotu, »puhdas linja», on kysymyksessä eikä useampien rotujen sekoitus. Tämä tulos lienee katsottava täysin todetuksi. Uusia rotuja, lajeja, syntyy ainoastaan joko ristisiitoksen kautta—jos risteytetyt yksilöt eroavat toisistaan useamman kuin yhden ominaisuuden puolesta, saattaa syntyä uusi »puhdas linja» sen kautta, että ensimäisessä risteytyspolvessa tapahtuvan perinnöllisyysaineksen uudestiryhmityksen perusteella muutamilla toisen polven yksilöillä, joiden lukumäärä voidaan _Mendel_in säännöistä laskea, kaikki ominaisuudet tosin ovat »puhtaita», mutta toiset ovat peräisin toiselta, toiset toiselta vanhemmista—taikka sitten perinnöllisyysaineksessa tapahtuvan muutoksen (»mutation», de Vries) kautta. Huojuva muuntelu sensijaan on vain seuraus siitä, että pysyvä perinnöllisyysaines reagoi vaihtelevalla tavalla vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.