Darwinin oma oppi lajien synnystä ei näin ollen ole pelastettavissa.
Mutta samalla tavalla kuin darwinismi on jyrkästi eroitettava kehitysopista, samalla tavalla on nähdäkseni itse darwinistinen prinsiippi erotettava siitä historiallisesta oppirakennuksesta, jossa se ensi kerran sai puutteellisen ilmaisunsa.
Ja juuri tämä pysyvästi arvokas biologis-filosofinen darwinistinen prinsiippi varsinkin Saksassa tuotti Darwinin opille sen äkillisen ja suuren kuuluisuuden. Tässä opissa nähtiin lähinnä vain se »luova ajatus», että tarkoituksenmukaisia ilmiöitä saattaa kehittyä puhtaasti mekanistista tietä, olettamatta tarkoitushakuisesti vaikuttavia voimia.[130] Ja uusdarwinismi, joka suureksi osaksi on puhtaasti loogillista todennäköisyysspekulatiota[131] ja jonka empiiriset näkökohdat ovat osaksi vallan toiset kuin Darwinin omat— se kun jyrkästi kieltää hankittujen ominaisuuksien suoranaisen periytymisen—keskittyy yhä selvemmin juuri »darwinistiseen prinsiippiin». Niinpä sanoo Weismann: »Selektioprinsiipin kautta oli se arvoitus ratkaistu, kuinka oli ajateltavissa, että saattoi syntyä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä ilman tarkoitushakuista voimaa.»[132]
Kuten jokainen »Lajien synnyn» lukija huomaa, ei Darwin itse pannut pääpainoa tähän oppinsa filosofiseen puoleen. Hän oli empiristi, joka havaintoja tekemällä koetti muodostaa itselleen käsitystä siitä, kuinka lajit muuttuvat ja kehittyvät, filosofisilta periaatteiltaan eklektikko ja nuoruudessaan ilmetty teleologi: hän piti »olemassaolon taistelua» kaitselmuksen välikappaleena, jonka kautta luodaan yhä korkeampaa tarkoituksenmukaisuutta alunperin jo annetun vähäisemmän tarkoituksenmukaisuuden pohjalla. On senvuoksi historiallisestikin täysin oikeutettua eroittaa biologisfilosofinen »darwinistinen prinsiippi» itse Darwinin opista.
Samalla saattaa täydellä syyllä jättää avoimeksi kysymyksen, ovatko ne nykyaikaiset oppirakennukset, jotka ovat ottaneet haltuunsa Darwinin perinnön, mutta valitettavasti jääneet jossakin määrin syrjään luovasta kokeellis-biologisesta tutkimuksesta, onnellisella tavalla kehittäneet puheenalaista prinsiippiä. Toisaalta saattaa _E. Becker_in tavoin olla sitä mieltä, että nykyaikaisen mutatio-opin ja alkuperäisen Darwinin opin eroa on tuntuvasti liioiteltu,[133] toisaalta on kuitenkin, lukiessa esim. sitä valtavaa todistusaineistoa, jonka nyt viimeksi O. Hertwig on koonnut teokseensa »Das Werden der Organismen. Zur Widerlegung von Darwins Zufallstheorie durch das Gesetz in der Entwicklung», vaikea estää sitä vaikutelmaa syntymästä, että elollisen luonnon kehitys todellakin lienee tapahtunut vallan toisin kuin Darwin kuvitteli. Aivan musertavilta näyttävät argumentit sellaista käsitystä vastaan, että eliöt sellaisina kuin ne nykyään ovat tutkijan tarkasteltavina vähä vähältä umpimähkään tapahtuvan muuntelun kautta kehittyisivät. Nykyisessä eliömaailmassa eivät useinkaan ole edes ne matemaattiset edellytykset täytetyt, joiden perusteella luonto jättiläisarpajaisissaan ostamalla kaikki arvat lopulta voittaisi suurimmatkin voitot. Eräät imettäväiset, kuten esim. elefantti, synnyttää koko elämässään vain muutamia poikasia; näissä esiintyvien muuntelujen luku on siis pakostakin niin rajoitettu, että satunnaisesti ilmenevät tarkoituksenmukaisuudet ovat erinomaisen epätodennäköisiä, ja kuitenkin on elefantti kehittynyt vähemmän tarkoituksenmukaisista esi-isistä.[134] Entä kuinka voidaan vähittäisten umpimähkäisten muutosten kautta selittää sellaiset konvergenssi-ilmiöt kuin pääjalkaisten ja luurankoisten silmät, jotka toisistaan riippumatta ja aivan eri ainesosista ovat kehittyneet hämmästyttävään yhdenmuotoisuuteen, kuinka selittää ilma- taikka vesielämään mukautuneiden eliöiden sisäinen harmonia, j.n.e.
Jos maallikon on sallittu tällaisista seikoista esittää mitään mielipidettä, niin tahtoisin lausua sellaisen olettamuksen, että se luonnollinen valinta, jonka on välttämättömästi täytynyt kerran tapahtua, jos mieli elollista luontoa selittää samojen äärimäisten perusteiden nojalla kuin mitkä elotonta vallitsevat, on pääasiassa suoritettu elämän jo ammoin sitten sivuuttamilla alkuasteilla. Kuten aikaisemmin on esitetty, olettavat nykyajan biologit, että eliöissä vaikuttaa joukko mekanistisesti syntyneitä yleisiä itseregulatioita, joiden välityksellä yksilökehityksen kuluessa syntyy välittömästi uusia tarkoituksenmukaisia mekanismeja. Tätä aatetta ehkä voisi kehittää. On huomattava, että darwinistinen prinsiippi vaatii ainoastaan, että orgaaniselta tapahtumiselta ei saa edellyttää sen enemmän primääristä tarkoituksenmukaisuutta, kuin mitä fysikaaliskemiallinen tapahtuminen antaa aihetta odottaa. Mutta on mahdollista ajatella, että kun elämänkehityksen alkuasteilla tapahtunut valinta on ensinnä kiteyttänyt eräitä sopusointuisesti vaikuttavia perusregulatioita, niin elämän myöhempi kehitys »pääasiassa on välttämätön seuraus substanssissa piilevistä voimista ja näin ollen riippumaton ulkoisista satunnaisuuksista».[135]
* * * * *
3. Ylläkehitelty mekanistisen prinsiipin määritelmä ja esitetty käsitys mekanismin ja vitalismin kiistan merkityksestä lankeaa osittain yhteen _v. Kries_in edustaman kannan kanssa, jonka hän lyhyesti ja keskitetysti on esittänyt uudessa suuressa logiikassaan.[136] Kuten v. Kries huomauttaa ei kukaan varovainen tutkija voi kieltää sitä mahdollisuutta, että elollista luontoa vallitsevia lakeja ei koskaan voida yhdistää samaan matemaattiseen kaavaan elottoman luonnon lakien kanssa. On sen vuoksi epätarkoituksenmukaista nimittää vitalistiseksi sellaista käsitystä, joka väittää elollisessa luonnossa vallitsevan erikoisia autonomisia lakeja,—vitalismin käsite tulisi senkautta luonnottoman venyväksi. Asianmukaista on nimittää mekanistiseksi sellaista todellisuudenkäsitystä; jonka käsitepiiri sisältää vain avaruuden, ajan ja avaruudessa liikkuvan aineen. Vitalistiseksi on senmukaisesti nimitettävä sentapaista käsitystä, joka katsoo tämän käsitepiirin riittämättömäksi ja arvelee aineellistenkin elämänilmiöiden selittämiseksi olevansa pakoitettu turvautumaan vallan toisenlaatuisiin, nimittäin perusluonteeltaan puhtaasti psykologisiin käsitteisiin, _v. Kries_in mielestä tällaisen käsitystavan virhe on siinä, että sen lähtökohtana ovat aivan liika ahtaat edellytykset mekanististen lakien muodosta, mikäli arvellaan, että tällaisten lakien aina ja välttämättä täytyisi olla analogisia klassillisen mekaniikan lakien kanssa. On esim. mahdollista ajatella sellaista mekanistista lainmukaisuutta, että joitakin liikuntoja jossakin suhteessa määräävät voimat, joita ei voida esittää kahden ainehiukkasen vuorovaikutuksena, vaan jotka ovat useamman hiukkasen ryhmityksestä riippuvaisia. Näin tulee v. Kries sellaiseen käsitykseen, että ylipäätänsä ei voida ollenkaan ajatellakaan sellaista aineellista tapahtumista, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa lausua.
Ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista nykyaikaisen kriitillisen vitalismin nimeen yhdistää »psykomorfisia» käsityksiä, koska »psykovitalismi» on vain osa nykyistä vitalistista virtausta ja vieläpä sen vähimmin huomattava osa. G. Wolff, Cossmann, Driesch eivät ollenkaan suvaitse mitään psykologisoimista biologiassa. Ja niin asian ytimeen kuin v. Kries osuukin muistutuksellaan, että vitalismi saa ilmaa siipiensä alle etupäässä senkautta että se kuvittelee mekanistisia lakeja vain ahtaimmissa mekaanisen luonnonkäsityksen puitteissa mahdollisiksi—mikä kohta tulee eritoten _Driesch_iin nähden yksityiskohtaisesti esitettäväksi—, ei toisaalta kuitenkaan voida puolustaa hänen väitettään, ettei sellaista aineellista tapahtumista voida ajatellakaan, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa ilmilausua—jos, kuten tässä on tehty, _Hertwig_in y.m. tavoin, asetutaan sille kannalle, että elollinen tapahtuminen on elottomasta kotoisin.
Mikään ei tätä valaise paremmin kuin juuri _Hertwig_in kanta. Periaatteessa hän tahtoo biologiassa tunnustettavaksi vain samanlaista aineellista kausaliteettia kuin fysikokemiassakin. Hän kernaasti alleviivaa, että ei ole mitään loogillista aihetta piirtää jyrkkää jakoviivaa johonkin kohtaan aineellisten organisatioilmiöiden ylenevään sarjaan.[137] »Samaten kuin eloton maailma ovat myöskin eliöt, niiden kehitys ja säilyminen, yleisen kausaalilain alaisia. Ja koskei kukaan tätä periaatetta kiellä, ei biologinkaan tehtävä voi olla mikään muu kuin kaikkien niiden lukemattomien erilaisten syiden tutkiminen, jotka aiheuttavat eliöiden kehityksessä ja syntymisessä esiintyvät muutokset, kaikesta valinnasta riippumatta. Tässä yleisimmässä suhteessa on biologin tehtävä sama kuin kemistin ja fyysikon, sen esine vain on toinen.»[138]