Mutta kuinka ollakaan: Hertwig ei voi sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että nämä hänen biologiset »kausaaliset syynsä» vaikuttavat tykkänään toisella tavalla kuin fysikaaliskemialliset syyt. Ne vaikuttavat ihmeteltävää teleologina. Ja niin pääsee häneltä tunnustus: »(Darwinin tarkoitus ei ollut ratkaista) tarkoituksenmukaisuuden problemia, joka samoinkuin kausaliteetin problemi on metafyysillinen.»[139] On hämärää, mitä Hertwig tarkoittaa sanomalla, että kausaliteetti on metafyysillinen problemi. Empiiriseltä kannalta, joka luonnontutkimuksessa yksin tulee kysymykseen, se ei ole mikään problemi ensinkään, vaan eräs äärimäinen tosiseikka, joka kaikkein vähimmin problemaattisena on todellisten problemien ratkaisupohja. Sensijaan on sitä selvempää, mihinkä Hertwig tähtää kun hän sanoo, että tarkoituksenmukaisuus on metafyysillinen problemi. Sen rinnastaminen (aineellisen) kausaliteetin kanssa sisältää tunnustuksen, että biologian alalla ilmenee eräs periaatteellisesti uusi maailmantekijä; kun sitä sanotaan »metafyysilliseksi» problemiksi, sisältää tämä, että se ei ole »empiirinen» problemi, t.s. se on luonnontutkimuksen kannalta ratkaisematon.
Näin ollen on Hertwigin kanta »kryptovitalismia». Biologisessa tapahtumisessa, joka muka sujuu puhtaasti aineellisen kausaliteetin pohjalla, ilmeneekin tuloksena jotain, jota ei koskaan voida toivoa samaisen aineellisen kausaliteetin pohjalla selitetyksi. Tarvitsee vain lausua tähän käsitykseen sisältyvät johtopäätökset julki, niin tullaan G. Wolffin kannalle: orgaanisessa tapahtumisessa esiintyy primääristä tarkoituksenmukaisuutta, jota ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla selittää, mutta jonka ei myöskään tarvitse perustua psyykillisiin voimiin.
* * * * *
Tässä on sopiva kohta luoda kriitillinen silmäys eräisiin vitalistisiin oppeihin, jotka ovat koettaneet sovittaa keskenään mekanistista kausaliteettia ja teleologista arvostelutapaa.
_Driesch_in y.m. tutkimuksista on tunnettua, mitenkä esim. merisiilin munan kehitys eri tavoilla häirittynäkin monesti johtaa onnelliseen tulokseen, tyypillisen yksilön syntymiseen. Otaksutaan, että muna kuhunkin häiriöön vastaa sopivalla itseregulatiolla, joka tekee häiriön vaikutuksen tyhjäksi. Hartog[140] koettaa valaista tätä tapahtumaa seuraavan vertauksen avulla. Tapahtuu rautatieonnettomuus, niin että muuan rata täydellisesti tukkeutuu. Rautatiepäällikkö silloin tilapäisesti yhdistää tämän radan, sulun molemmin puolin, toisiin vapaisiin linjoihin, lähettää junia kokonaan toisia ratoja myöten j.n.e., pääasia on hänelle, että kaikki junat mahdollisimman vähäisellä viivytyksellä tulevat määräpaikkaansa. Tulevaisuus on tällöin määräävänä tekijänä päällikön mielessä. Kaikki hänen toimintansa epäilemättä on kausaalilain alaista, mutta sitä ei kuitenkaan voitaisi ymmärtää tulevaisuutta, tämän toiminnan efektiä, lukuunottamatta.
Samoin on _Hartog_in mielestä laita esim. munan kehityksessä. Samalla kun myönnämme, että sen kehitys on kausaalilain alainen, että jokaisen vaiheen määrää sen edelläkäyvä vaihe, emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme huomaamasta että munan »tulevaisuus on eräs sen määräävistä tekijöistä muuttuneissa ja todennäköisesti myös normaalisissa olosuhteissa».
Yksityiskohtaisesti on samanlaista käsitystä jo parikymmentä vuotta sitten kehitellyt P.N. Cossmann, eräässä nykyisten vitalistien kesken varsin arvossa pidetyssä loogillis-biologisessa tutkimuksessa.[141]
Cossmann tunnustaa kausaaliprinsiipin yleispätevyyden (hän ilmaisee sen kaavalla W = f(S), s.o. vaikutus on syyn funktio), mutta hän lisää, että on sula ennakkoluulo, että kausaaliprinsiippi olisi yksinpätevä. Sen rinnalle on biologisen tapahtumisen alalla asetettava teleologinen luonnonlaki, jossa kaksijäsenisen kausaalisuhteen sijasta vallitsee kolmijäseninen riippuvaisuussuhde, kun näet tarkoituksenmukainen välikappale eli keino (teleologinen medium) ei ole riippuvainen vain kausaalisesta antesedenssista, vaan myöskin suksedenssistä, »tarkoituksesta». Tämän teleologisen tapahtumisen kaava on senvuoksi M=f(A,S), s.o. teleologinen medium on sekä antesedenssin että suksedenssin funktio. Tämän kaavan perusteella Cossmann katsoo voitavan ymmärtää, miksi luonnon teleologialla on tuntuvat rajansa: koska näet teleologinen ilmiö ei ole riippuvainen pelkästään sarjan kolmannesta jäsenestä, »tarkoituksesta»—tässä oli vanhan »tarkoitussyy»-opin erehdys—vaan myös sen ensimäisestä.[142] _Wolff_in tavoin ei Cossmann myöskään hyväksy sellaista käsitystä, että teleologia välttämättä olisi psyykillisten tekijäin ilmaus; hänen kaavastaan ei seuraa »kolmannen jäsenen psyykillinen preeksistenssi».[143]
Periaatteessa on Cossmann sitä mieltä, että teleologiaa ei voida kausaliteetin avulla selittää eikä päinvastoin. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että koska kausaliteetti on yleispätevä, voidaan kukin yksityinen teleologinen ilmiö kausaalisesti selittää, mikäli vain voidaan osoittaa se jonkun syyn säännölliseksi välttämättömäksi seuraukseksi. Mutta, lisää hän, biologisen tietämyksen puutteellisesta asteesta johtuu, että tätä riittävää syytä vain harvoissa tapauksissa voidaan osoittaa, kun sensijaan teleologinen lainmukaisuus tavallisesti on ilmeinen.[144]
Puheenalaista käsitystä vastaan on mielestäni huomautettava seuraavaa.