Täten katsoo Driesch johtaneensa mekanistisen teorian, elämän »koneteorian», ad absurdum. »Ei minkäänlaatuinen kone eikä mikään kausaliteetti, jonka pohjana on avaruuskonstellatio, saata olla harmonis-ekvipotentiaalisen systemin differentioitumisen perusteena.»[147] Tämä on »elämän autonomian ensimäinen todistus». (Kahteen toiseen »todistukseen»—niitä on kaikkiaan kolme—tuskin kannattaa erikseen syventyä. Edellinen niistä, joka saadaan suvun jatkumisen ja lisääntymisen alalta, oikeastaan vain toistaa ensimäisen todistuksen; jälkimäinen niistä taas, jonka tarjoo korkeampien olentojen toiminta, on vaivaloinen esittää ja siksi heikko, ettei esim. sellainen spiritualistinen filosofi kuin E. Becher tahdo tunnustaa sitä sitovaksi.[148])
Mikä siis on se tekijä, joka vallitsee harmonis-ekvipotentiaalisia systemejä? Aluksi siitä ei sanota mitään positiivista; siitä tiedetään ainoastaan, että se ei ole minkään avaruus-konstellation efekti, vaan todellinen uusi luonnontekijä; kunnioituksesta Aristotelesta kohtaan nimittää Driesch tätä tekijää hänen mukaansa »entelekhiaksi», s.o. »siksi joka kantaa tarkoituksensa itsessään».
Todellisuudessa saamme kuitenkin kuulla »entelekhiasta» enemmänkin.
Tietoteoreettisessa suhteessa tahtoo Driesch asettua kriitillisen idealismin kannalle. Tietomme kohdistuu ilmiöihin, ja ilmiöt ovat minun, subjektin, ilmiöitä. Tästä johtuu Driesch periaatteessa jyrkästi hylkäävälle kannalle jokaiseen yritykseen nähden tuoda biologiseen tutkimukseen psykologiaa; sielunelämä ei voi esiintyä »luonnontekijänä», koska sielunelämä (lukuunottamatta omaani) ei voi olla minun ilmiötäni. Kaikki toimivat olennot, ihminen myös, ovat luonnontutkimuksen kannalta vain liikkuvia luonnollisia kappaleita.
Tästä seuraa, että vaikka Driesch kysymyksessä ruumiin ja »sielun» suhteesta on tavallisen, jopa lisäksi vanhentuneen vuorovaikutusteorian kannalla,[149] vaikka hän siis katsoo, että yhtä vähän kuin eliön kehitystä voidaan ymmärtää puhtaasti »koneellisella» tavalla, yhtä vähän voidaan korkeampien eläinten ja ihmisen järjellistä toimintaa mekanistisesti selittää, hän ei kuitenkaan katso voivansa selitysperusteena jälkimäisessä tapauksessa käyttää eläinten ja ihmisten psyykeä.
Tämä olisi »pseudopsykologiaa». Ja vaihtamalla nimeä hän uskoo välttävänsä vaaran: hän ei puhu psyykestä, vaan psykoidista. Tämä on, tosin ei mikään havaittu, mutta välttämättömästi oletettava objektiivinen luonnontekijä, toiminnan reguleeraaja. Sen olemus voidaan »in psychologischen Analogien erörtert werden»[150]—kuten Driesch nähtävästi tahallisen epämääräisesti sanoo—; sen olemusta voidaan ymmärtää, mikäli psykologisia käsitteitä, »ajattelu», »abstraktio» j.n.e. voidaan tulkita objektiivisesti, aineellisina ilmiöihin vaikuttavina tekijöinä.
Herää tietysti kysymys: missä suhteessa sitten »psykoidi» on aikaisemmin oletettuun »entelekhiaan»? Miksi edellinen on tarpeellinen; miksei eliön kaikkea vitalistista tapahtumista voida panna jälkimäisen tiliin?
Kun Driesch näissä äärimäisissäkin kysymyksissä tahtoo säilyttää kritiikkiänsä, lausuu hän niistä vain epämääräisiä arveluita. Eliöiden toiminnassakin voisi nähdä entelekhian vaikutuksen, mutta »lienee parempi», sanoo hän, »eri nimityksen kautta eroittaa siitä elementaarisesta tekijästä, joka ruumiin muodostaa, se, joka sitä ohjaa», s.o. entelekhia ja psykoidi.
Lukijan on kuitenkin vaikea estää mielessään heräämästä epäilystä, että tähän nimi-eroon on muitakin seikkoja vaikuttanut. Todellisuudessa Driesch on vuorovaikutusteorian kannalla, todellisuudessa hän uskoo, että eläinten ja ihmisen »sielu» on vaikuttavana tekijänä näiden toiminnassa. Mutta jos hän olisi identifioinut tämän »sielun» ynnä entelekhian, olisi tulos ollut eräässä suhteessa aivan mahdoton, olisi johduttu käsitykseen että yksilöllinen tietoinen sielu on ruumiin kehitystä vallitseva tekijä;— sentapaista kantaa tosin nykyajan fantastiset psykolamarckistit edustavat, mutta empiirinen tutkija, joka Driesch sentään tahtoo olla, ei voi sitä omaksua.
Joka tapauksessa on siis tietomme eräästä entelekhiasta, nim. psykoidista, varsin runsas. Välillisesti tiedämme senkautta jotain muistakin. Koska entelekhia valvoo ruumiin kehitystä sen tyypilliseen muotoon, koska se pystyy aikaansaamaan tämän tyypillisen muodon sekä normaalisissa että epänormaalisissa oloissa, saatamme _Driesch_in mielestä kuvaannollisesti sanoa, että entelekhia »tahtoo» toteuttaa todellisuuksia, joita se ei ole koskaan kokenut, sekä »tietää», millä tavoin tämä päämäärä saavutetaan. Voidaan siis puhua entelekhian, kokemuksesta riippumattomasta, »primäärisestä tietämisestä ja tahtomisesta», jommoista tosin »emme vähimmässäkään määrässä pysty ymmärtämään».[151]