Tällä tavalla olemme siis kaikesta huolimatta kuitenkin päätyneet ainakin jossakin määrin psykologisiin käsitteisiin.
Mutta paras on kiiruhtaa lopettamaan näiden monen mielestä jo varmaan vastenmielisten, skolastiikalle maistuvien mietiskelyjen seuraaminen.
Täytyy siis vain tyytyä huomauttamaan, että koska entelekhia ei voi luoda uutta energiaa, saattaa se vaikuttaa vain pysähdyttämällä aktuaalista tapahtumista ja päästämällä sen taas jatkumaan, siis muuttamalla liike-energiaa potentiaaliseksi ja päinvastoin, sen määrää muuttamatta. Koska entelekhia kaikissa näissä puuhissaan tähtää määrättyyn, toisinaan kaukaiseenkin päämäärään, jonkun tyypillisen eliömuodon toteuttamiseen ja ylläpitämiseen aineen fysikaaliskemiallisia ominaisuuksia hyväkseen käyttäen, täytyy sen luonnollisesti mitä täydellisimmin tuntea nämä keinonsa—uusi todistus siitä, että entelekhia ei mitenkään voi olla meidän »sielumme».
* * * * *
Lukuunottamatta viimeksimainitun laatuisia mahdottomilta tuntuvia johtopäätöksiä, joita _Driesch_in opista voidaan kehitellä, sisältää se joukon yksityisiä heikkouksia, joihin puuttumalla arvostelija voisi tehdä työnsä helpoksi ja saattaa varjoon tämän osittain niin kunnioitettavan ajatusrakennuksen ansiopuolet.
Eräs tällainen heikko kohta on hänen oppinsa »psykoidista» ja sen pohjana oleva vanhentunut vuorovaikutusteoria. Sattuu niin onnettomasti, että Driesch valaistakseen psykoidin suhdetta aivoihin käyttää juuri sitä kuvaa, jonka avulla Lotze, kuten muistetaan, pilkkasi väärää vuorovaikutusteoriaa: psykoidi suhtautuu aivoihin kuin pianonsoittaja koneeseensa, sanoo Driesch.[152] Kerran aikaisemmin on myös viitattu siihen, että Driesch kahden vastakkaisen arvelun kautta vastaa kysymykseen, onko alempiin aivokeskuksiin liittyvä jossakin määrin epätarkoituksenmukainen toiminta katsottava johtuvaksi niissä vaikuttavasta alemman luontoisesta psykoidista, vai onko tämä luettava yksistään näiden keskuksien alemman organisation tiliin. Kaikissa tällaisissa kohdissa tahdomme kiinnittää huomiota vain sellaisiin vitalistisiin käsityksiin, jotka täyttävät korkeimman kriitillisyyden vaatimukset, jotka tekevät mahdollisimman vähän ja mahdollisimman yksinkertaisia oletuksia. Senvuoksi sivuutamme kokonaan _Driesch_in onnettoman psykoidi-opin ja edellytämme sellaisen vitalistisen käsityksen, että mikäli eliöiden toimintaa ei voida selittää mekanistisesti, vaikuttaa niiden keskushermostossa sama vitalistinen faktori, joka ohjaa niiden ruumiin muitakin teleologisia reaktioita.
* * * * *
Ryhtyessämme seuraavassa arvostelevasti käsittelemään _Driesch_in todistelua, on taaskin syytä kompastuksien välttämiseksi mahdollisimman vähän puuttua puhtaasti biologisiin erikoiskysymyksiin; kokonaan tämä tosin ei ole estettävissä.
Jotakin Driesch epäilemättä on todistanut taitavasti rakennetun pitkän päätelmäketjunsa kautta—sen vaikutelman sitä lukiessa saa. Mutta onko hän todistanut sen, mitä hän itse luulee todistaneensa?
Huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä Driesch on tahtonut todistaa. Hän ei ole vitalismin todistuksillaan lähinnä tahtonut _G. Wolff_in tavoin osoittaa, että on olemassa »primääristä» eli, kuten hän itse sanoo »dynamista» tarkoituksenmukaisuutta. Myöskään ei hän tunnusta _Wolff_in tähän kohdistuvaa todistelua sitovaksi.[153] Hän on tahtonut todistaa vain »epäkoneellisen» biologisen tapahtumisen olemassaolon. Tästä tapahtumisesta hän tosin myöhemmin ilman muuta edellyttää, että se aina myöskin on tarkoituksenmukaista[154], mutta tämä tarkoituksenmukaisuus ei ole hänen todistelunsa esineenä.