Tässä tutkimuksessa on aikaisemmin osoitettu, että mekanistisen prinsiipin kannalta on loogillisesti mahdotonta olettaa primääristä tarkoituksenmukaisuutta, niin että jos jälkimäinen olisi toteennäytetty, olisi senkautta samalla edellinen kumottu. Mutta Driesch tahtoo osoittaa, että mekanistinen prinsiippi voidaan ja täytyy kumota toista tietä, että biologisessa tapahtumisessa ilmenee paitsi teleologiaa muitakin sellaisia kvalitatiivisia omituisuuksia, joita ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla ymmärtää.
Hänen lähtökohdistaan yksi on »koneen» käsite. Hän väittää, että mitään tyypillistä »konetta» ei voida mielinmäärin jakaa sillä tavoin, että osat taas muodostaisivat kukin saman koneen, että niillä olisi ainakin kvalitatiivisesti sama vaikutus kuin kokonaisuudella.
Tämä väite ei ehdottomasti pidä paikkaansa. Voidaan ajatella ainakin eräitä yksinkertaisempia »koneita», joilla on tyypillinen vaikutustapa kolmen ulottuvaisuuden suuntaan ja joita ainakin yhteen suuntaan voidaan mielinmäärin jakaa, ilman että tämä vaikutustapa kvalitatiivisesti muuttuu. Niinpä on m.m. G. Wolff huomauttanut,[155] että spiraaliksi kiertynyt teräshihna esim. voidaan pituussuuntaansa mielinmäärin jakaa ilman että sen tyypillinen efekti kvalitatiivisesti häviää. Tämmöistä tapausta vastaan Driesch ehkä väittää, että esim. kehittymässä oleva muna voidaan jakaa mihin suuntaan tahansa. Nyt sattuu kuitenkin niin omituisesti—minkä tahtoisin omasta puolestani lisätä—, että eräs solutuman jakautumisen päävaiheista aivan silmäänpistävästi muistuttaa _Wolff_in esittämää teräslankatapausta. On yleisesti tunnettua, että munan y.m. solujen jakautumisessa tuman jakautumisella ja tällöin esiintyvillä ihmeellisillä jakautumiskuvioilla on ratkaiseva merkitys. Niinikään on tunnettu se yleinen oletus, että tumaan sisältyvissä n.s. kromosomeissa piilee solun taikka eliön vastaista kehitystä määräävä perinnöllisyysaines eli »ituplasma». Jokaisessa tumassa on määrätty luku kromosomeja; tuman jakautuessa täytyy siis myös kromosomien jakaantua jotta niiden luku pysyisi ennallaan.
_Hertwig_in[156] ynnä muiden biologien mukaan on koko solunjakautumisen huippukohta saavutettu silloin, kun kierteinen »emokromosomi» pituussuuntaansa jakaantuu kahdeksi »tytärkromosomiksi».
Täten on mekanistiselta kannalta periaatteessa täydellisesti käsitettävissä, että tytärsolut kromosomeissaan omistavat kumpikin saman »koneen» kuin mikä emosolun tumassa piili, s.o. koska kummassakin tytärsolussa on »ituplasma» kokonaisuudessaan, pystyvät ne kumpikin erikseen tuottamaan saman efektin kuin emosolu.
Tämä aate, että emosolusta polveutuvissa tytärsoluissa, siis eliön ruumiin kussakin solussa, periaatteessa piilee »ituplasma» kokonaisuudessaan; on ytimenä siinä _Driesch_iä vastaan kohdistetussa todistelussa, jonka W. Roux esittää edellä usein mainitussa, syvällisessä tutkielmassaan »Die Selbstregulation» (1914).
Tätä aatetta on äskettäin hedelmällisesti kehittänyt eräs nuorempi solututkija, J. Schaxel, niinikään _Driesch_iä vastaan kohdistetussa yksityiskohtaisessa todistelussaan.[157] Kussakin tytärsolussa vaikuttavat tekijät hän jakaa primäärisiin ja sekundäärisiin; edelliset perustuvat ituplasmaan, jälkimäiset vierussolujen »naapuruusvaikutuksiin». Kun kokeilija poistaa tytärsolujen kompleksista muutamia taikka eroittaa ne toisistaan, hävittää hän samalla sekundääriset tekijät joko osittain tai kokonaan. Niinkauan kuin naapuruusvaikutukset eivät vielä ole muuttaneet ituplasmaa, on siis itsestään selvä, että jokainen tytärsoluista pystyy muodostamaan tyypillisen eliön. Itsestään selvää on _Schaxel_in mukaan myöskin, että jos tytärsolujen kompleksista sen ensi asteilla poistetaan muutamia, niin jälellä olevat erään tunnetun fysikaalisen lain mukaisesti koettavat supistaa pinta-alansa mahdollisimman vähäiseksi, s.o. muodostavat uudelleen pallonmuotoisen »blastulan», jolloin primääriset ja sekundääriset tekijät ovat taas samassa suhteessa toisiinsa kuin normaalisessa blastulassa; tuloksena täytyy siis myöskin olla normaalin yksilön. Jos taas blastulan uudestimuodostuminen estyy, ei mikään entelekhia voi estää epämuodostuksia syntymästä. Tällä tavoin ei _Schaxel_in mukaan tarvitse edes olettaa erikoisia munassa vaikuttavia regulatiomekanismeja, kuten Roux tekee, koko regulatio on itse asiassa yksinkertainen fysikaalinen ilmiö.
Eräs kokeellisen biologian kaikkein merkillisimmistä keksinnöistä, _Barfurth_in »superregeneratio»[158] osoittaa sitovasti, että vierussolujen »naapuruusvaikutukset» todellakin määräävät, mitkä kunkin solun »potensseista» pääsevät kehittymään. Barfurth sai koe-eläimissään syntymään ylimääräisiä sormia, häntiä, päitä, kun hän leikkasi niiden raajoihin j.n.e. haavoja pituussuuntaan ja piti niitä auki, kun hän siis esti normaaliset naapuruusvaikutukset. Hämmästyttävän yksinkertaisella tavalla saa normaalisten naapuruusvaikutusten puutteesta ainakin määrättyyn rajaan saakka tyydyttävän selityksen myöskin tavallinen regeneratio.
Räikeässä epätarkoituksenmukaisuudessaan osoittaa superregeneratio selvästi, että sen samoin kuin normaalisen kehittymisen ja regeneration pohjana oleva ituplasman ja naapuruussolujen vuorovaikutuksen täytyy olla puhtaasti mekanistista.[159]
Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä molemmat tekijät ynnä niiden vuorovaikutus koskaan voitaisiin selittää fysikaaliskemiallisesti. Ja jos mekaanisen luonnonkäsityksen mahdottomuus biologiassa vielä on todistelun tarpeessa, niin sen voi kernaasti myöntää _Driesch_in »harmonis-ekvipotentiaalisen systeminsä» avulla havainnollisesti osoittaneen.