Mutta ei myöskään sen enempää. Joskaan munan kehittymisen, solun jakautumisen y.m.s. tapahtumia ei koskaan voitaisi fysikaaliskemiallisesti käsittää, ei näihin tapahtumiin toisaalta kuitenkaan voi myöntää sisältyvän mitään sellaisia teleologisia y.m. kvalitatiivisia omituisuuksia, jotka periaatteellisesti poikkeaisivat fysikaaliskemiallisista vaikutustavoista, s.o. joita olisi loogillisesti mahdoton kuvailla näiden vaikutustapojen pohjalla olevien tekijäin kombinatioiksi. Mekanistinen prinsiippi jää siis näihin tapahtumiin nähden päteväksi.
Driesch on nähdäkseni langennut erääseen tieteellisessä todistelussa useinkin tavattavaan virheellisyyteen. Sellaisella epämääräisellä alalla kuin biologian peruskysymykset ei täsmällisiin, keskitettyihin muotoihin puettu syllogismi ole paikallaan. Kun pohja vähänkin pettää, sortuu päätelmän todellisuudessa hauras rakennus heti. Parempi kuin yksityisiin »todistuksiin» on vitalismin turvautua siihen »vitalististen indisioiden» valtavaan määrään, joka toisten nykyisten vitalistien mukaan on elävässä luonnossa havaittavissa.
_Driesch_in opin käsittelystä jää siis positiiviseksi tulokseksi vain huomio, että niinpiankuin vitalistit muodostavat itselleen edes jonkinmoisia mielikuvia teleologisten faktoriensa olemuksesta, käy näiden psykologinen luonne heti ilmeiseksi. Se ehkä voi lisätä mielenkiintoa seuraavaa esitystä kohtaan, kun nyt vihdoin käymme yrittämään vitalismin psykologista kumoamista.
III VITALISMIN PSYKOLOGINEN KUMOAMINEN
1. Niinkuin ensimäisen luvun lopussa osoitettiin, on psykologinen vitalismi samaa kuin kykypsykologia. Vitalismin psykologinen kumoaminen merkitsee siis samaa kuin kykypsykologian kumoaminen. Kuten on osoitettu, ovat kuitenkin olosuhteet korkeamman sielunelämän alalla niin äärettömän monimutkaiset, ettei voi toivoa olevan mitään menestystä yrityksellä ratkaista mekanistisen ja vitalistisen psykologian kiista tällä taistelukentällä.
Täytyy hakea yksinkertaisempia tapauksia. Ja mitä mielenkiintoisin yksinkertainen tapaus löydetäänkin sammakon korkeamman refleksielämän alalta; mahdollisimman räikeällä tavalla ovat siinä mekanistisen ja vitalistisen psykologian kanssa täydellisesti analogiset katsantotavat törmänneet vastakkain, ja jos yleensä tällaisissa omalla tavallaan äärimäisissä kysymyksissä jotakin voidaan »kumota» ja »todistaa», niin juuri tässä.
* * * * *
Se naivi psykologinen käsitteenmuodostus, joka on kykypsykologian pohjana, perustuu tietysti sekin viime kädessä havaintoihin. On havaittu, että sielulliset olennot keksivät tarkoituksenmukaisia menettelytapoja ja naivin yleistyksen perusteella katsotaan tästä johtuva sielullisen olennon erikoisessa määrässä tarkoituksenmukainen toiminta vastaavan »kyvyn», harkinnan, ymmärryksen, ilmaukseksi. Yksilöllisen kehityksen kuluessa tämä kyky »herää toimintaan»; ja yksinkertaisimman oletuksen mukaan—ainoastaan se on tässä huomion esineenä—tämä kyky on itsessään täydellinen, vaikka se useinkin vain puutteellisesti näyttäiksen, koska hermoston energeettiset rajoitukset kahlehtivat sitä.
Edellisestä seuraa, että missä sielunelämää on, siellä on tämäkin kyky periaatteellisesti täydessä toiminnassa. Se täytyy olettaa aina, kun näemme eliön tavoittelevan jotakin päämäärää, käyttämällä kaikkia tarjolla olevia keinoja.
Tällä tavoin kykypsykologian kannalta täysin johdonmukaisesti ajatellen tuli Pflüger siihen tulokseen, että päättömäksi tehdyllä sammakolla on järkevästi harkitseva »selkäydinsielu».