Hänen kuuluisa kokeensa, joka yhä vielä tehdään kaikissa fysiologisissa laboratorioissa, oli seuraava.[160]
Kun päättömän sammakon toiseen reiteen pannaan pisara polttavaa etikkahappoa, pyyhkii sammakko sen samalla taivutetulla jalallaan pois.
Mutta jos toiselta samalla tavalla prepareeratulta sammakolta leikataan sääri pois ja ärsytetään tynkää hapolla, niin mitä seuraa? Tynkä liikkuu tavalla, josta huomataan, että sammakko yrittää suorittaa saman liikkeen kuin äsken. Mutta kohta muuttuu sen käytös, eläimen liikkeet tulevat hyvin levottomiksi, näyttää kuin se etsisi jotain toista keinoa kivustaan päästäkseen. Erilaisia liikkeitä tuloksetta yritettyään, se verrattain usein keksii oikean keinon. Tynkä ojennetaan suoraksi ja toista jalkaa taivutetaan, niin että se ylettyy pyyhkimään pois hapon. Toisinaan keksii sammakko toisia keinoja, se saattaa esim. hangata tynkää vatsaa vastaan, niin että happo poistuu.
Pflüger on tietysti oikeassa, kun hän huomauttaa, että puheenalaista ilmiötä ei voida selittää pelkästään ärsytyksen »irradiation» avulla. Sanotaan ehkä, huomauttaa hän, että poikkileikatussa jalassa pääsee ärsytys kauemmin vaikuttamaan, se on senvuoksi intensiivisempi, jonka takia kiihoitus leviää muihinkin lihasryhmiin kuin niihin, jotka lähinnä tulevat kysymykseen ärsytyksen virittämässä refleksissä. Mutta niinkauan kuin jalka vaan on ehjä, ei kaikkein voimakkainkaan ärsytys aiheuta muuta kuin tämän yksinkertaisimman refleksin.
_Pflüger_in koe on senvuoksi todellakin merkillinen siinä, että se osoittaa, kuinka verrattoman monimutkainen tavallinen refleksitoiminta itse asiassa on. Nykyaikainen refleksifysiologia on tästä täysin selvillä. Sherrington, eräs alan suurimpia auktoriteetteja, huomauttaa nimenomaan, että mitään isoleerattuja refleksejä ei oikeastaan ole olemassa, että hermosto itse asiassa aina toimii kokonaisuutena.[161]
Mutta kaikessa merkillisyydessään tämä koe on vähemmän ihmeellinen kuin se tosiseikka, että yksisoluinen ameba reagoi tarkoituksenmukaisesti vaihteleviin olosuhteisiin, »koettelee» käytettävissä olevia mahdollisuuksia kun häiritsevä ärsyke esiintyy. Kun kerran amebasolu pystyy tällaiseen »koettelemiseen», niin miksei sitten verrattomasti enemmän differentioitunut sammakon selkäydin?
Mutta huomiomme esineenä onkin tässä vähemmän _Pflüger_in koe sellaisenaan kuin se vitalistinen psykologia, joka on hänen siitä antamansa tulkinnan pohjana.
_Pflüger_iä vastaan huomautti myöhemmin Goltz tutkiessaan samaa ilmiöpiiriä: Olkoon, että sammakon selkäytimessä asustaa sielu. Ei kuitenkaan riitä, että tämä sielu tahtoo suorittaa puheenalaisen tarkoituksenmukaisen liikkeen; voidakseen myöskin todella suorittaa sen, täytyy sillä olla erikseen käytettävänään juuri sitä varten tarpeelliset hermomekanismit. »Mutta kun mekanismit kerran ovat olemassa, voimme antaa niiden koko moninaisuuden toimia ilman mitään sielun myötävaikutusta.»[162]
Tämä lauselma on laajakantoisimpia, mitä hermofysiologian ja psykologian alalla koskaan on esitetty.
Sen valaisemiseksi mainitsemme erään toisen kokeen, jolle Pflüger pani suurta arvoa »selkäydinsielu»-kysymyksessä.[163]