Kun salamanterin katkaistua, mutta vielä reagoivaa häntää lähennetään liekkiin, nähdään sen tulen välttämiseksi suorittavan tarkoituksenmukaisen liikkeen, joka on päinvastainen kuin ne hännän liikkeet, joilla se reageeraa kosketusärsytyksiin. Häntä näyttää ymmärtävän, minkälaisen liikkeen kautta se välttää tulen, vaikka salamanteri ei koskaan ole voinut elämässään tällaista kokemusta tehdä.
Siinä on kykypsykologia viety ad absurdum. Tällainen »ymmärtäminen» olisi—kuten Lotze huomauttaa arvostelussaan—[164]todellisuudessa samaa kuin »eine unmittelbare Offenbarung». Se on mahdotonta. Siis täytyy tuon tarkoituksenmukaisen liikkeen perustua joissakin samantapaisissa tilanteissa kehittyneeseen, joko synnynnäiseen taikka yksilöllisen kehityksen kuluessa kiteytyneeseen refleksimekanismiin. Poikkeuksetta tulemme aina takaisin siihen, ettei mikään harkinnan eikä ymmärryksen kyky voi keksiä periaatteessa uutta, sellaista, joka ei olisi kokemusvaikutelmien reproduktiota tai kombinatiota, jonka pohjana siis ei olisi määrättyjä fysiologisia mekanismeja. Yksinkertaisin, siis tieteellisesti välttämätön olettamus on senvuoksi aina »antaa näiden mekanismien toimia ilman sielun myötävaikutusta».
Mutta kykypsykologia on paljon kiinteämmin kuin aavistetaankaan juurtuneena yleiseen tietoisuuteen ja senkautta myös tieteelliseen ajatteluun. Esimerkin, jota mielenkiintoisempaa ei voi ajatella, tarjoaa tästä _Pflüger_in vastustajan _Goltz_in omat ajatuskehittelyt sammakon korkeamman refleksitoiminnan alalta. Goltz käy näissä kehittelyissään epätoivoista taistelua kykypsykologian viettelyksiä vastaan—niihin puolittain lopuksi kuitenkin sortuakseen.
Goltz kokeili sammakoilla, joilta hän taitavien leikkauksien kautta oli poistanut ainoastaan isotaivot. Syöttämällä piti hän niitä elossa kuukausimääriä. Tällaiset sammakot eroavat Goltzin mukaan normaalisista etupäässä siinä, että ne ovat menettäneet kaikki »spontaaniset» liikkeet.[165]
On tarpeen verrattain laajalti referoida _Goltz_in ajatuksia.
Sellaista käsitystä vastaan, huomauttaa Goltz, että kaikki näiden isoaivottomien eläinten verrattoman tarkoituksenmukaiset liikkeet voitaisiin johtaa »konemaisista laitteista» (»maschinenartige Vorrichtungen»), on väitetty, että silloin niiden mekanismien luku, joita täytyisi niiden aivoihin ja selkäytimeen konstruoida, olisi todellakin ääretön. Tästä olisi muka niin monimutkainen koneisto tuloksena, että olisi paljon yksinkertaisempaa olettaa, että »sielu» aiheuttaa nämä liikkeet. Mutta harkinta osoittaa, sanoo Goltz, ettei missään tapauksessa voida välttää olettamasta suunnattoman monimutkaista koneistoa. Olkoon, että tahto aiheuttaa nämä liikkeet! Mitenkä saa tahto aikaan, että happoärsytykseen vastaa pyyhkimisliike, pistoon torjumisliike j.n.e.? Määrääkö tahto jokaisessa yksityisessä tapauksessa tarvittavan hermojen lihastyön? Miten se voi sen tehdä? »Tahtohan ei voi mitään muuta kuin tahtoa.» Jotta tahdosta tulisi teko, tarvitsee se jo olevia äärettömän monimutkaisia »konelaitteita», jotka se päästää toimimaan. Ja uudelleen tulee Goltz samaan tulokseen: »Niinpiankuin meillä kerran on tämä välttämätön koneisto, voimme antaa sen toimia riippumatta siitä arvoituksellisesta 'jostakin', jota nimitämme tahdoksi.»[166]
Mutta jos nyt joku liike monimutkaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisuudessaan on niin ihmeellinen, ettemme voi kuvitella semmoista koneistoa, joka olisi sen pohjana—kuinka sitten?
Goltz neuloi isoaivottoman sammakon toisen takajalan niin lujasti sen vartaloon kiinni, ettei se voinut sitä käyttää, kun se ärsytettynä lähti ryömimään eteenpäin. Isoaivoton sammakko »näkee», se osaa liikkuessaan välttää tiellä olevat esteet. Nytpä huomattiin, että tämäkin isoaivoton sammakko, jonka toinen takaraaja oli tehty käyttökelvottomaksi, osasi samalla tavoin välttää tiellä olevan esteen. Tällöin täytyi sen käyttää jälelläolevaa lihaskoneistoaan tykkänään uudella tavalla.
»Jos tämä sammakko olisi pelkkä kone, täytyisi meidän viimeksimainitussa kokeessa nähdä samojen lihasten työskentelevän samalla voimalla kuin eläimellä, jolla vielä on neljä raajaansa vapaina. Tässä tapauksessa ei eläin, jonka jalka oli neulottu kiinni, koskaan olisi voinut ratkaista tehtäväänsä. Jos asetan esteen esim. niin, että kaikkia raajojansa vallitseva eläin etupäässä olisi käyttänyt oikeanpuolista takajalkaansa, niin sammakon, jolta tämä jalka on neulottu kiinni, täytyisi, jos se olisi kone, törmätä suoraan estettä vastaan. Mutta sitä se ei tee, vaan ponnistaa oikeanpuolisella etujalallaan, mitä keinoa pontevammin käyttämällä se saa ehkäistyn takajalan, vaikka huonosti, korvatuksi.
Minä saatan mielessäni kuvitella satumaisen monimutkaista koneistoa. Saatan ajatella, että mitä vähäisimpään tilaan on kasattu ääretön luku mitä hienoimpia apparaatteja, että esim. aivan pieni, mutta ylen monimutkainen kellolaite soittaa suuren joukon mitä erilaisimpia säveliä, jotka vaihtelevat riippuen siitä mitä kohtaa minä painan. Mutta käsityskykyni ei riitä kuvittelemaan konetta, joka esittää sävelen kaikkine harmonioineen vielä silloinkin, kun olen estänyt oleellisen osan tähän tavallisesti käytetyistä rattaista liikkumasta.»[167]