2. Mutta »harkinta», »ymmärrys», »tieto» ei ole ainoa spekulatiivisen psykologian »kyvyistä», joka on päässyt vitalististen ajatusrakennelmien perustaksi. _Wolff_in ja _Driesch_in kriitillisemmän vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n y.m. innokkaasti ajama psykolamarckismi, joka on omaksunut hieman toisia kykypsykologian käsitteitä ja niille rakentaa järjestelmänsä.
»Itsesäilytysvietistä» puhuu jokapäiväinen käsitys erikoisena kaikissa eliöissä vaikuttavana voimana, jonka perusteella yksilö pyrkii välttämään sitä, mikä sen olemista vähentää ja tavoittelee sitä, mikä tätä lisää. Mutta tätä »viettiä» ei otaksuta johtavan selvän tiedon siitä, mikä eliölle on hyödyksi, mikä vahingoksi, vaan sitä ohjaa tässä hyvän- ja pahantunne, joiden biologinen merkitys pidetään taattuna. Tämä eliön subjektiivisesti kokemien »tarpeitten» (Bedürfnisse) pohjalla tapahtuva aktiivinen »pyrkiminen» (Streben), jonka päämääränä on välttää sitä, mikä aiheuttaa pahantunnetta, ja tavoitella sitä, mikä aiheuttaa hyväntunnetta, on psykolamarckistien mielestä eräs elävän substanssin »prinzipiell nicht weiter zurückführbare Urqualität».[168]
On huomattava, että tällainen vitalismi yhdessä suhteessa on tieteellisessä katsannossa edullisemmassa asemassa kuin edellä arvostelun alaisena ollut. Sen ei tarvitse vitalistisessa faktorissaan otaksua mitään yliluonnollisia älyllisiä kykyjä; valitessaan eri keinojen kesken ei tämä faktori seuraa älykästä harkintaa, vaan sitä määrää »sokea vietti». Pauly esim. panee suuren painon siihen, mitä hän nimittää »tarpeen ja keinon satunnaiseksi yhteensattumiseksi»: jotta eliö voisi jossakin määrätyssä tilanteessa toimia tarkoituksenmukaisesti, voi tämä tapahtua vain sen perusteella, että jokin sattumalta esiintyvä reaktiotapa tyydyttää sen »tarpeen», s.o. poistaa pahantunteen; elävä substanssi silloin kokee tämän tarpeentyydytyksen ja käyttää edelleenkin tuota mieluisaksi osoittautunutta keinoa.
Mutta ulottaessaan tällaisen käsitystavan paitsi eliön ulkoiseen toimintaan, missä se epäilemättä jossakin määrin on paikallaan, myöskin kaikkiin kasvuilmiöihin ja sisäisiin fysiologisiin tapahtumiin, siis ei ainoastaan hermotoimintaan, vaan kaikkiin ruumiillisiin muutoksiin, joutuu psykolamarckismi tekemään suuren määrän mitä fantastisimpia oletuksia. Kaikkein vähimmin fantastinen on näistä se, että kaikki elävän aineen tapahtuminen eikä vain keskushermoston toiminta on sieluntilojen saattamaa, jotka määräävästi vaikuttavat sen kulkuun. Se seikka, että ruumiin eri elimet eivät elä vain itseänsä varten, eivät siis »tyydytä» vain »omia tarpeitaan», vaan että ruumiissa vallitsee sisäinen harmonia, missä jokainen osa on toisia ja kokonaisuutta varten, pakoittaa psykolamarckismia otaksumaan, että ruumiin elimet kokevat paitsi omia, myöskin toistensa tarpeita ja niitä tyydyttävät. Tämän kautta psykolamarckismi takertuu toistensa päälle kasaantuvien mahdottomien oletusten verkkoon.
On esim. tunnettua—mainitaksemme erään _Pauly_n tyypillisistä tapauksista—että jos verentulva johonkin jäseneen estyy senkautta, että sinne johtava valtasuoni tavalla taikka toisella tukkeutuu, niin alkaa tukkeaman yläpuolelta kasvaa uusia suonia kohti kärsivää jäsentä. Psykolamarckismin täytyy tällöin olettaa, 1) että verenpuutteesta kärsivä jäsen kokee pahantunnetta, 2) että tämä pahantunne leviää muualle ruumiiseen, 3) että tämän johdosta muutkin ruumiinosat, niiden joukossa tukkeaman yläpuolella olevat valtasuonen seinämän solut tulevat »levottomiksi» ja pyrkivät poistamaan pahan, 4) että nämä solut sattumalta keksivät juuri oikean keinon.
Oppirakennus, joka tällä tavalla kasaa tuntemattomia aputekijöitä, nähdäkseni lankeaa tieteellisen arvostelun ulkopuolelle.[169]
Mutta harrastuksemme esineenä onkin tässä taas vähemmän tämä oppirakennus itse kuin sen pohjana oleva kykypsykologia.
Lapsi, joka joutuu makaamaan pistävän esineen päällä, tulee levottomaksi, alkaa itkeä, heittelehtiä, huutaa apua ja kiihtyy yhä enemmän kunnes kivun aiheuttaja poistetaan. »Itsesäilytysvietti» näyttää olevan silmäänpistävällä tavalla toiminnassa.
Mutta kun lähemmin tarkastellaan, niin tämän näennäisesti yhtenäisen voiman purkauksen alta alkaa häämöittää monimutkainen ratasto, jossa monta eri osaa on ketjuuntuneena toisiinsa, tuottaen yhdessä tarkoituksenmukaisen tuloksen.
Ensinnäkin, miksi eliötä vahingoittava ärsyke herättää tuskaa ja päinvastainen nautintoa? Naivi katsantotapa ajattelee näin: elämän säilyminen on arvokas päämäärä, sen vahingoittuminen päinvastainen— on siis itsestään selvää että edellinen herättää hyväntunnetta, jälkimäinen pahantunnetta. Tällöin edellytetään naivisti, että luonto arvostelee tässä asiassa samalla tavalla kuin me ihmiset luonnolta saamiemme tuntemistapojen perusteella. Todellisuudessa tietysti emotsionaalisia tiloja on olemassa vain siksi, että niihin liittyvät keskushermoston prosessit aiheuttavat tarkoituksenmukaisia lihasliikkeitä, hyväntunne yleensä päinvastaisia kuin pahantunne. Elleivät emotsionaaliset tilat olisi tällä tavoin ketjuuntuneet motoorisiin purkauksiin, olisivat ne merkityksettömiä, toisin sanoen: ne eivät aiheuttaisi mitään »pyrkimystä». Saattaa kuvitella eliötä, joka kokee hirvittävimpiä tuskia, mutta siitä huolimatta on täydellisesti levollinen, ei koe vähintäkään pyrkimystä vapautua tuskasta, koska sen motoorinen apparaatti on keskushermostosta kokonaan eristetty. Kukaan ei voi taata, etteikö ihmisellekin jossakin apraksiatapauksessa ole tällaista sattunut.