Mutta jos emotsionaalisilla tiloilla näin ollen on merkitystä vain senkautta, että niiden pohjana olevat hermoston tilat ovat ketjuuntuneet tarkoituksenmukaisiin motoorisiin purkauksiin, niin saatamme aivan samoin kuin Pflügerin ja Goltzin tapauksissa antaa näiden fysiologisten mekanismien toimia itsekseen, »sielusta» kokonaan riippumatta.
Ja sama koskee vielä niitä aputekijöitä, joita psykolamarckismi on pakoitettu olettamaan. Jos todellakin jonkun ruumiin elimen kokema tila tuntuu ja herättää vaikutuksia toisissakin ruumiinosissa, niin onhan yksinkertaisinta käsittää nämä tilat, niiden irradiatio ja niiden aiheuttamat reaktiot lähinnä puhtaasti aineellisiksi. Joka tapauksessa: »sielu» ei selitä mitään siellä, missä fysiologiset mekanismit eivät selitykseksi riitä.
Selvästi käy näin ollen ilmi, kuinka psykolamarckismin pohjana on määrätynlainen kykypsykologia, se, joka keskittyy »itsesäilytysvietin» käsitteen ympärille. Mutta »itsesäilytysvietti» ei ole mikään yhtenäinen voima taikka kyky, vaan tämä käsite on syntynyt naivin yleistyksen kautta sen havainnon pohjalla, että eliöt lukemattomissa erilaisissa tapauksissa reagoivat säilymiseensä nähden tarkoituksenmukaisella tavalla. Olemme kuitenkin osoittaneet, että tämä on mahdollista vain lukemattomien, toisistaan riippumattomien ja riippumatta syntyneiden, elävässä aineessa piilevien, yleisempien ja erikoisempien regulatiomekanismien perusteella—ja kun nämä kerran ovat olemassa, voimme antaa niiden toimia »itsesäilytysvietistä» kokonaan riippumatta. Tällä »vietillä» ei silloin enää ole mitään virkaa.
* * * * *
3. Saattaa kuitenkin ajatella sellaistakin psykovitalismia, joka tunnustaa puheenalaisten fysiologisten mekanismien välttämättömyyden, mutta samalla olettaa, että niitä myötäseuraa sielullisia virikkeitä, jotenka elämäntoiminta kokonaisuudessaan käy psykologisesti käsitettäväksi. Tällaista ajatusta ovat kehitelleet S. ja E. Becher.[170]
Korkeampien eliöitten toiminnassa näemme selvästi, mitenkä ainakin eräs laji tarkoituksenmukaisia reaktioita syntyy. Eläin »koettelee» sen käytettävissä olevia mahdollisuuksia, kunnes sattumalta jokin reaktio tyydyttää sen tarpeen. Samalla eläimen muisti säilyttää tämän edullisen reaktion, niin että se seuraavassa samantapaisessa tilanteessa sitä käyttää heti.
_Jennings_in kuuluisista tutkimuksista tiedetään että »trial and error» -metodia käyttävät kaikkein alhaisimmatkin eliöt. Erittäin suurta huomiota ovat herättäneet varsinkin hänen kuvauksensa Stentor-nimisestä yksisoluisesta, joka, kun sitä yhä uudelleen määrätyllä tavalla ärsytetään, vastaa siihen yhä uudella, yhä tehokkaammalla välttämisreaktiolla. _Jennings_in mielestä Stentor jossakin määrin »oppii kokemuksesta», vaikkakin sen »muisti» säilyttää tämän opin vain kovin lyhyen ajan.
Jos siis yksisoluiset näyttävät »toimivan» ja tämän kautta keksivän tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, niin miksei voi ajatella korkeampienkin eliöitten solujen »toimivan» ja »oppivan» reagoimaan tarkoituksenmukaisesti. Mikseivät esim. rauhassolut—jotka, kuten _Pawlow_in kokeista tiedetään, niin ihmeellisellä tavalla mukautuvat vaihteleviin tehtäviinsä—voisi »koetella» ja »oppia» yhtä hyvin kuin yksisoluiset ja säilyttää kerran oppimaansa »muistissaan»?
Tämän opin ydinkohta on juuri, että kaikella elävällä aineella on »muistia». Tätä oppia kannattaa myös Jennings; hän uskoo, että yksisoluisten »muisti» ei kvalitatiivisesti eroa korkeampien eliöitten muistista, mutta tämän opin kuuluisin edustaja on ollut Hering[171] ja nykyaikana R. Semon[172] paljon luetuissa Mneme-teoksissaan.
Jokainen elävään substanssiin kohdistunut ärsyke jättää siihen enemmän taikka vähemmän pysyvän »jäljen», näyttää muuttavan sen fysiologista tilaa, mikä näkyy siitä, että ärsyke riittävän lyhyen väliajan jälkeen uudelleen esiintyessään aiheuttaa jonkun verran muuttuneen reaktion.