Jokainen lihas vahvistuu käytännön kautta—se on hermoston toimintoja lukuunottamatta esimerkki tästä oloseikasta. »Jokaisen toistumisen kautta käy se taipuvaisemmaksi reprodusoimaan saman orgaanisen prosessin.»[173]
On kuitenkin helppo osoittaa, että meillä ei ole oikeutta pitää tätä »reproduktiota» samana kuin se joka on muistin pohjana.
Muistin omituisuus on se, että ulkoisen ärsykkeen virittämä prosessi toistuu eli reprodusoituu mielikuvana. Uudistuneen toistumisen eli reproduktion kautta tämä mielikuva viriää yhä helpommin. Muisti harjaantuu samalla tavalla kuin lihas. Tässä on siis analogia keskushermoston ynnä muun fysiologisen toiminnan välillä: myöskin keskushermoston toiminnassa ilmenee harjaantumista eli tottumista. Mutta harjaantuminen eli tottuminen tietenkään ei perustu muistiin— miksikä voisikaan lihas suorittaa määrätyn työn toisella kerralla helpommin kuin ensimäisellä sen perusteella että se »muistaisi» sen? Lyhyesti, muistilla ei ole mitään muuta tekemistä harjaantumisen kanssa kuin että tämä, joka on elävän aineen yleinen ominaisuus, ilmenee myöskin muistin alalla. Meillä ei ole mitään aihetta olettaa, että muistia esiintyisi muissa kuin assosiatio- ja reproduktiomekanismilla, s.o. keskushermostolla varustetuissa eläimissä. Varsinainen assosiatiivinen oppiminen esiintyy, kuten on mainittu, ensi kerran äyriäisissä. »Muistin» olettaminen esim. Stentorissa ei vähääkään selitä sen »toiminnan» omituisuutta: että se uudistuviin ärsytyksiin reageeraa jatkuvasti muuttuvalla tavalla; muistin perusteellahan päinvastoin on ymmärrettävissä vain entisen reaktion uudistuminen toisissa samankaltaisissa tilanteissa.
Mutta jos »kokeilu»-metodi, semmoisena kuin se esiintyy yksisoluisissa ja mahdollisesti korkeammissakin eliöissä hermotoiminnan ulkopuolella, ei ole missään tekemisissä muistin kanssa, silloin tältä toiminnalta kokonaan häviää sen psykologinen tai vitalistinen luonne, silloin se on vain erikoisenlaatuista puhtaasti mekanistista, fysiologista tapahtumista. Kuten tämän tutkimuksen kuluessa useampaan kertaan on käynyt ilmi, esiintyy »koettelemista» laajassa mitassa alemman sieluttomankin hermotoiminnan alalla, mahdollisesti esiintyy samantapaisia ilmiöitä muussakin fysiologisessa tapahtumisessa. Se on eräs kaikkein komplisoiduimpia eliön itseregulation muotoja; joukko tarkoituksenmukaisia fysiologisia mekanismeja on sillä tavoin kytketty toisiinsa, että häiritsevän ärsykkeen esiintyessä ne toinen toisensa jälkeen, yhä tehokkaampia reaktioita aiheuttaen, ryhtyvät toimintaan. Ei siis suinkaan pidä antaa yksinkertaisen »kokeilu»-sanan houkutella itseään uskomaan, että kysymyksessä olisi yksinkertainen regulation muoto, joka itse ei kaipaisi selitystä, vaan kelpaisi muiden ilmiöiden selitysperusteeksi.
Viimeksi puheena ollut psykovitalismin muoto on senvuoksi kestämätön välittelykanta. Se johtaa toisaalta joko puhtaasti mekanistiseen käsitykseen (jommoista Hering ja Semon edustavat), toisaalta, jos elämäntapahtumisen psykologinen luonne joka tapauksessa tahdotaan säilyttää, takaisin fantastiseen psykolamarckismiin (jommoista E. Becher taas edustaakin viimeisessä asiaakoskevassa julkaisussaan »Die fremddienliche Zweckmässigkeit der Pflanzengallen und die Hypothese eines überindividuellen Seelischen», 1917).
* * * * *
4. »Mekanistinen prinsiippi» on kaiken tapahtumisen alalla pätevä—se on tuloksemme. Tämä prinsiippi on psyykillisenkin tapahtumisen alalla välillisesti pätevä senkautta, että tämä tapahtuminen on yksipuolisessa riippuvaisuussuhteessa keskushermoston aineellisesta kausaliteetista.
Olisi kuitenkin turha koettaa sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että tuloksemme asiallinen sisältö pohjaltaan on kielteinen.
Toisaalta olemme vastustaneet sellaista katsantotapaa, että puheenalainen prinsiippi olisi tulkittava mekaanisen luonnonkäsityksen vaatimalla tavalla, että se nimenomaan biologian alalla sisältäisi vaatimuksen elämänilmiöiden fysikaalis-kemiallisesta selittämisestä; toisaalta olemme esittäneet, että puheenalainen prinsiippi voidaan loogillisesti yhdistää »darwinistiseen prinsiippiin» ainoastaan sillä hypoteettisella edellytyksellä, että elollinen tapahtuminen viime kädessä perustuu elottomaan ja on tästä saanut alkunsa. Toisin sanoin: »mekanistisesta prinsiipistä» seuraa välttämättömyydellä, että kaikki, myöskin elollinen tapahtuminen, on teleologisesti indifferenttiä—jos voidaan uskoa, että elollinen tapahtuminen sattumalta on syntynyt elottomasta. Tällöinhän »mekanistinen prinsiippi» on saanut jotain erikoista sisältöä.
Mutta pitääkö puheenalainen edellytys paikkansa?