—Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen palajaman.
—Mutta sinun—sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?
—Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee, kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!
—Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.
—Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi todistavat.
—Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa sen syvyyteen?
—Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.
—Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi ijäisemmästä … jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?
—Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.