—Uskon, että rakastat sokeasti häntä.
—En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.
—Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?
—Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan valkeudesta.
—Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?
—Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan! Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin rakastaisin kaikkia ihmisiä.
—En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko myös hänen sinua samoin rakastavan?
—Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä? Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista epäluuloista myrkyttää?
—Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi elinkautiseksi.
—Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.