Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.
Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.
Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?
Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää kynttiläänsä vakan alle?
Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä huolimatta ollut uskonut häneen?
Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä tuntisi eikä tunnustaisi?
Hän eli sanonut: »Olen tullut maailmaan toisen kerran ristiinnaulittavaksi.»
Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin niissä.
Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti. Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten Hänen, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?
Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.