Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.
Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo sen syvyyksistä:
—Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan? Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?
Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö, ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on Hän, miksi Hän ei esiinny julkisuudessa, agiteeraa ja tee itseään tunnetuksi?
Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?
Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon ajatuksen kovin naurettavaksi.
Mikä lehti olisi painattanut Hänen kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?
Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja alastomana.
Mutta oliko Hän Messias?
Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?