—Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni…
—Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?
—Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään yliluonnollista.
—Epäilet siis oman sielusi todistusta?
—Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.
—Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?
—En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.
—Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan…?
—Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.
—Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin minun jumaluudestani?