Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.
—Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.
Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.
Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?
Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens, tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?
—Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.
—Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.
—Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun ympärilläni.
—Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole kelvollinen Jumalaa käsittämään.
—Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan, iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.
—Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki inhimillinen?