—Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä tekemättä.
—Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.
—Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?
—En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.
—Taikka matalampaa!
—Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa oikeaksi todistanut.
—Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!
Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain lyhyesti ja arvokkaasti:
—Olla hyvä on usein mukavinta.
Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti minulle vain tuon helpon kysymyksen: