Itse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin kaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän kuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien asianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa niinkuin niitä oli koko maailmassa.
Päinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään. Siitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä varma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän tuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.
Kuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin, joita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään kaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka juuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.
Eikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut tehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut itsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava, tuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin mädän omenan tieltään karistava?
Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.
Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.
He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut, he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.
Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden harjoittajista.
Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta juuritettavat!
Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt sosialismia ollenkaan.