Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei tiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja jokapäiväisistä olosuhteistaan.
Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän oli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota herättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun hän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut raskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.
Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän sai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti siten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.
Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle kehitykselleen.
Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin apulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa pääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne maalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle ulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.
Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi eikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut itselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun ei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo suunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen pitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan mahdottomalta.
Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka suorastaan jumaloitsi häntä.
Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä itselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja humanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa historialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka taloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet leipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen poikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.
Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili tyytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu suussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä käyskenteli!
Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä millekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.