Tämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten häntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua ystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.
Mutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa pääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan tilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu hänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin, mutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä, Europan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.
Tuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet tärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset kysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio ja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin hänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin, saattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä asioista.
Se oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.
Mutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta päättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se ihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen elämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.
Hän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.
Hän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois maallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän ei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet olivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä hän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin maallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.
Myöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan sen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä vuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla, toimitellessaan.
Tosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta senhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien täyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin asettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa, sen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon palkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin moitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan painoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä että karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista, tavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä puhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.
Sitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei kiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä tilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen puolelleen.