Mutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.
Hän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä paikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia kootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä, missä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli vapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme papiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.
Luonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä maalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen mies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa vuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti, sillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen pettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan sen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen niiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli kirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.
Hän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä loukkaantumaton kuin haavoittumaton.
Oli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa nykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja tämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se epäilemättä olikin hänen mielestään.
Kun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa torpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta koettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan siinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös kaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.
Suuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään paljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin kuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten sangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden sijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan heidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.
Koko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan ja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja askarrellut.
Mutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin ukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi niin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä näiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.
Niin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli poikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisimmissäkin torpissaan.