— Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof. Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.
Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!
— Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.
— Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.
— Mikä tosi?
— Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.
Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan suuressa asiassa yksimielisiä.
Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.
Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen väkevöittämiseksi.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava, huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.