Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.
Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä syrjästä tapausten juoksua tarkastella.
Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.
Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim. pääkaupungissa.
Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten muutosten mukaan menettelytapansa.
Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana! Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.
Tämä ei sittenkään vielä ollut hänen hetkensä, ei hänen suuri hetkensä, tunsi hän.
Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä myöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.
Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos. Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja kansalaiskunniastaan.
Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.