Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.
Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin, joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen jatkaa tuota jalostamista.
Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin, laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän, Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.
Oliko se oikein?
Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä, arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.
Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä korkeimpana jumalallisena viisautena.
Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista koulukaupunkiaan — olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen — sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen, surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.
Rakastiko hän ehkä Elinaa?
Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä määritellä?
Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa. Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä milloinkaan.