Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?
Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä. Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään tutustunut.
Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen, tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.
Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.
Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran nöyryyttävä.
Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.
Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?
Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa, siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi ajatuksiksi ja mielikuviksi.
Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.
Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.