Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen puoli-yön.
Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.
Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä, valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä tuossa kohtauksessa.
Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän ja miltei pyhän vaikutuksen.
Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.
Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.
Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin käsivarsillaan tuudittanut.
Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.
— Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei suutu minulle.
Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät keskenään kilistämään.