Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse, entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi pitkin maakuntaa.
Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella hänen kanssaan missään tekemisissä.
Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?
Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.
Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan elämäntapoja vastaan mitään valittamista.
Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.
Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.
Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.
Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen, yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä ystävä.
Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan, jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.