Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.
Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea, maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.
Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen, maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan, saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain, väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen tilaisuus!
Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän herjausta ja raadollisuutta?
Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä:
— Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.
— En, vastasi Heikki vilpittömästi.
— Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä vilpittömästi kuiskattavan.
Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.
He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.