— Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään! Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.
— Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä mahdollinen.
— Ehkä olisikin ollut parempi niin.
Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.
Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä käsivarrellaan tukemaan.
— Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin onneton…
Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli.
Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja näkisi heidät.
Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään änkyttää:
— Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä vilustut. Kah, nousehan toki…