Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman itkunsekaisen soperruksen:
— Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton. Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää…
Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.
Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski kyyneltensä lomasta:
— Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!
— Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla moukkamaisuudella huomauttaa.
— Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo! Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.
Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä, millä nuo sanat lausuttiin.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.
— Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa. Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen antautunut…