— On ollut jo kauan sitten.
— Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua enää silmänräpäystäkään!
— Epäilemättä.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan. Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.
— Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille… Eikö ketään, joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta tilanteesta?
— Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen sankari olisikin, niin…
— Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.
— Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä vihollisena.
— No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.