— En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.
— Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi, että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.
Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.
— Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.
— Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän tunnen sinut.
Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella, niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.
Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet ilmaan ojentuivat.
Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?
Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?
Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta, niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli rangaistavaa.