Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet, että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan itsestään toisilleen ilmoittaneet.
Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä hetkiseksi sohvaan istumaan.
— Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella rauhassa keskenämme.
Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan, pohtia toistensa elämänkysymyksiä.
VIII.
Elina jäi.
Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.
Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea hahmoltaan.
Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä hetkellä, saapua sinne.
— Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään…