— Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.
Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui väsyneenä tuolilleen.
Niin pitkälle oli tultu siis!
Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan, pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!
Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?
Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.
Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen kävelemään.
Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse riennettävä.
Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?
Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?