Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.
Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja ilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.
— Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä tappamatta… Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee…
Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:
— Hyvä mies se Pekka Piilonen… Ja korea sillä on rouvakin, vaikka vähän koppava luonnostaan… Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin kotimiehenä, hehheh…
Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu. Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.
— Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty… Ei herra helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään… Samaarassa kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun…
— Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.
— Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!… Appi kuoli, jäihän anoppi!… ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen kotikannoillaan…
Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.