Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia, kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista, vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.
Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin arvattavasti jättäneet.
Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei edes varhaisimmassa nuoruudessaan.
Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen vapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin, pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen, kun tuho lähestyi.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin sanoen.
Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä, kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.
Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.
Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.
— Jo riittää, sanoi Heikki.
He nousivat molemmat ylös.