Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten valmistettu.
— Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen kysymään.
— Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen…
— Kirjeen? Missä se on?
Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.
"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään. Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. — Elina."
Heikki tapasi hänet majatalossa.
Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä itkettävänsä.
Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.
Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.